Avioero.
Sana, joka pysäyttää. Sana jolla on niin suuri merkitys, ja joka pitää sisällään niin paljon.
Olen eronnut kerran.
Nyt eroan toisen kerran. Tätä kertaa en olisi halunnut.
Ensimmäinen ero oli suhteellisen helppo. Vaikka lapsia oli kuvioissa, silti, minun sisimpäni ja rakkauteni oli erilainen kumppaniani kohtaan.
Tämä "vastasyntynyt" eroni on vaikempi. Pitkään pohdittu asia, ja päätös joka oli raskas tehdä. Mies jonka kanssa ajattelin vanhat päiväni viettää.
Mutta en voi ummistaa silmiäni todellisuudelta. Rakkaus on rinnassani yhä, siksi itkenkin, sillä minuun koskee. Koskee erota ihmisestä jota rakastaa, mutta tuskallinen totuus on että suhteella ei ole pohjaa. Luottamus meni jo monia vuosia sitten, eikä se ole tullut takaisin. Päinvastoin, se on saanut kolhuja vain lisää.
Ei tämä asia tarvitse täydellistä selitystä. Vaikka miten koskee, ja vaikka miten kaipaan hyviä puolia tässä ihmisessä, se ei auta unohtamaan sitä miten minuun koskee myös hänen kanssaan. Miten huonosti voin.
En olisi uskonut että käyn myös tätä surua tällä tavalla läpi, kuten teen. Kipu joka tuli vasta jälkikäteen. Tajuntaani iski, että meillä ei tule olemaan niitä hyviä hetkiä samalla tavalla yhdessä enää koskaan. Ne ovat poispyyhittyjä. Ikuisiksi ajoiksi.
Minun on parempi olla näin. Joku voi ajatella että ajattelen itsekkäästi. Ei, sitä minä en tee. Minä ajattelen omaa hyvinvointiani, sillä minä itse elän itseni kanssa joka ikinen päivä. Ei kukaan muu. Minun pitää olla rehellinen itselleni.
Olen aina ollut ihminen joka on pistänyt kaikki muut oman hyvinvoinnin edelle, ja teen sitä omalla tavallani yhä. Mutta ymmärrän myös että oma hyvinvointini on oman elämäni a ja o. Ilman sitä en voi olla antamassa hyvinvointia muille.
Jokainen ero on erilainen. Jokainen ero oma yksilönsä. Mikään ero ei ole samanlainen toisen kanssa. Mutta prosessi yleensä suhteellisen samankaltainen. Välillä enemmän kipua, välillä vähemmän. Saattaa toki olla "helppojakin" eroja, mutta niistä minä en tiedä. Joten niistä en myöskään voi kirjoittaa.
Erossa osapuolia on aina kaksi. Toinen saattaa olla jätetty ja silloin toisesta tulee jättäjä. Tai kuten ensimmäisessä erossani, teimme yhteispäätöksen. Mutta hän koki tuskaa sen jälkeen kun ymmärsi että minä en pyörräkään päätöstä, vaan halusin oikeasti erota. Ja siinä vaiheessa minä olin jättäjä.
Jättäjä olen myös tässä erossani. Erossa joka jättää minuun syvän jäljen. Prosessi joka tulee vaatimaan minulta myös pitkän ajan sopeutua täysin tähän.
Painan pääni ja huokaisen. Kipu ja kaipuu rinnassani sykkivät, ja annan niiden olla läsnä. En pakene. Hyväksyn sen että saan tuntea ikävää ja surua. Hyväksyn sen että minun on annettava vain olla.
En kaipaa parisuhdetta. En halua sitä. Tiedän sen ja tunnen sen. En ole ehjä edellisestä. Enkä minä tarvitse toista ihmistä ollakseni ehjä.
Kaikki ajatusprosessi mitä olen käynyt läpi, ja mitä käyn yhä, opettaa minua.
Kaipaan kyllä toisen ihmisen läsnäoloa, läheisyyttä.. Kosketusta, asioiden jakamista. Mutta en tarvitse niitä samalla tavalla.
Minulla on elämässäni tällä hetkellä kaikki tarvittavat ihmiset, joilta saan mitä "tarvitsen". Minulta ei puutu mitään.
Se mitä elämä päättää eteeni heittää, on aivan toinen asia. Ne asiat otan vastaan sitä mukaa kun ne ilmenevät.
En halua murehtia etukäteen.
Tiedän että elämä kantaa.
Sen se tekee.
Todella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti