Olen vihdoin saanut uuden tietokoneen ostettua, joten kirjoittaminen helpottuu hieman.
Musiikki soi taustalla, kuten usein tekeekin. Vahvasti mukana elämässäni.
Harvinaista, olen kotona yksin, ei ole vastuuta kenestäkään juuri nyt. Ja tällä tarkoitan lapsiani. Isommat ovat omalla isällään, pienimmät muutaman tunnin omallaan. Harvinaista herkkua minulle. Ja nautin.
Ymmärrykseni itsessäni lisääntyy.
Olen aikaisemmin kirjoittanut ihmisestä joka särki sydämeni. Ihminen, joka ei ole enää fyysisesti läsnä elämässäni.
Se mitä en ole nyt kertonut, on se että olen kuullut hänestä.
Olin menossa tapahtumaan jossa tiesin hänen olevan läsnä, mutta kohteliaana ilmoitin hänelle että olisin tulossa. Häneltä tuli seuraavana päivänä lähestulkoon paniikinomainen viesti facebookin mesen kautta jossa kertoi että en tule pääsemään hänen lähelleen ja hänellä on kaikki tarvittavat ihmiset nyt ympärillään.
Täytyy sanoa että minulla kesti hetki edes tajuta että viesti oli juuri häneltä. Niin paljon tuskaa ollut pitkään, ja odotusta.
Hän selitti palanneensa takaisin yhteen vaimonsa kanssa. Että hän rakastaa vaimoaan kaikista eniten. Uskomatonta kyllä, minuun ei koske tämä tieto. Ei. Minä ymmärrän. Ja hyväksyn tilanteen. Tiedän miten asia on, ja niin tietää hänkin, vaikka ei myöntäisi asiaa juuri nyt.
Miksi hänelle olisi ongelma olla minuun yhteydessä ystävänä, ellei hän tietäisi että minä sekoittaisin hänen päänsä ja maailmansa? Sen takia hän ei halua olla yhteydessä, tietää tunteensa olevan vahvemmat minuun kuin kehenkään. Hän ei halua sekoittaa helppoa ratkaisuaan. Eikä se minua haittaa. Tiedän että hän palaa elämääni, menee siinä kuukausia tai vuosia. En voisi olla asiasta yhtään varmempi. Tiedän että hän tulee seisomaan oveni takana vielä. Kädet housujen taskussa, katse epävarmana. Näen jopa että se on kylmää aikaa.. pimeää aikaa vuodesta. Näin näen.
Olen ymmärtänyt sen että en haluaisi edes häntä elämääni juuri nyt. En vain halua sitä. En olisi valmis siihen mitä se toisi tullessaan.
En, ymmärsin sen tässä muutama päivä sitten. Haluan nyt vain tehdä eroprosessin rauhassa, tottua siihen ja olla itsekseni.
Parisuhdetta sen perinteisessä merkityksessä en kaipaa. En halua olla sidottu, enkä halua sitä enää koskaan. Enkä edes voisi olla sidottu. Ajatukseni ja olemiseni ovat muuttuneet. Minä olen muuttunut. Ei, käytän väärää sanaa. En ole muuttunut. Olen vain ymmärtänyt.
Eli sillekin täysin tarkoituksensa että hän päätti palata yhteen vaimonsa kanssa. Hyvä näin.
Minun olemiseni. Minulla on kaikkea ympärilläni mitä nyt haluan ja "tarvitsen". Kaikki ajatukset ja ymmärrys asioista lähtee minusta itsestäni. Työkalut siihen ymmärtämiseen tulevat välillä ulkopuolelta, mutta kaikki, niin kaikki, on itsestäni kiinni.
Yllätän itseni, jos en päivittäin, niin ainakin viikottain. Huomaan ymmärtäväni asioita eri tavalla kuin ennen, uskaltavani enemmän kuin ennen.
Olen ehjempi kuin koskaan.
Liekö ollut sattumaa, että samana päivänä kun sydämeni särkenyt ihminen otti yhteyttä ja kertoi miten asiat ovat, samana päivänä kannoimme tulevan exmieheni kanssa hänen huonekalunsa ulos tästä talosta. Koin mielettömän vapauden tunteen. Kaksi suurta taakkaa putosi "harteiltani". Saivat lopun. Pisteen lauseen perään. Kaksi kirjaa sulkeutui yhtä aikaa.
Eräs ystäväni sanoi kun soittelimme sinä iltana, että hän kuulee sen äänestäni. Hyvän olon, pudonneen taakan.
Olen vapaa.
Tunne on uskomaton.
"Kahleet menneisyyden
avaavat oven tulevaisuuden.
Tätä hetkeä hengitän,
sisimmästä pois kaikki mitä jännitän.
Tunnen sykkeen elämän,
Hymyilen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti