3. syyskuuta 2016

Lapsen pettymys

Pettymys lapsen silmissä, kun näkee kyynelten sumentavan toisen silmät ja huulet mutristuvan kohti itkua, tuntuu järkyttävän pahalta. Varsinkin kun on kyseessä oma lapsi. Pettymys, jälleen.

Tänään olen jättänyt koko kodin hoitamatta, antanut huomioni vain kahdelle pienimmälleni, jotta he saisivat paremman mielen eikä pettymys hengittäisi niskaan.
Pettymys isiin. Pettymys siihen ettei isi ottanutkaan yökylään. Tänäänkään.

Eilen haettiin isi kotiin kun ei muulla kyydillä (?) päässyt, oli ollut taas viikon toisella paikkakunnalla töissä. Sanoi olevansa väsynyt mutta puhui kuitenkin siihen malliin että ottaisi pojat yökylään. Sitten kuitenkin kotipihassa sanoi että "mitä jos tulisittekin huomenna, isi on tosi väsynyt ja menee nukkumaan, haen teidät sitten johonkin aikaan aamulla/päivällä". Katsoin taustapeilistä poikani ilmettä, isin poika. Kyyneleet silmissä ja huulet vapisivat. Itku oli tuloillaan. Minä sain muutamalla sanalla ja lauseella pettymyksen aallon pois pinnalta, ja hän nieli itkun.
Pojat odottaneet alkuviikosta saakka isille pääsyä.

Tänään malttamattomina odottivat että pääsisivät isin luokse, kyselivät jälleen koko ajan. Kun sovittu aika tuli, niin ei isiä kuulunut. Jonkin ajan kuluttua soitin.
"En mä kykene nyt ottamaan poikia" .."en mitään ole luvannu milloin".. Näin kuului sanat.
Minä siihen; "kiitti nyt aivan vitusti tästäkin", sillä tiesin mikä pettymys olisi vieressäni odottaville pojille. Ilo silmissä muuttui taas isomman pojan silmissä itkun vääntämiseksi. Mutta nieli itkun.
Sen takia olen antanut kaiken aikani tänään pienimmilleni ja olemme tehneet mitä he ovat halunneet.

Ymmärrän että isi suree eroa, ja on hieman hukassa. Hukassa ja hukkua pulloon. Hukuttaen todellisuuden.. Haluten paeta sitä. Mutta sitä en ymmärrä, että isä jolle lapsensa ovat elämässään kaikki kaikessa, käyttäytyy näin.
Viestittelin ja selitin miten pahasti hän poikia satuttaa, koitin saada ymmärtämään. Ei, kaikki on minun syytäni, koska halusin erota. Hän kuvittelee kostavansa minulle, mutta tosiasiassa ainoat joita hän satuttaa on omat poikansa. Ja hän haluaa ja tarvitsee hieman omaa aikaa. OMAA AIKAA? Hän on viikot poissa eikä hänen silloin tarvitse huolehtia mistään paitsi töissä käynnistä. Omaa aikaa?!?!! Oikeasti?! Luulisi että ikävä omia lapsia kohtaan olisi niin suuri että haluaisi viettää aikaa heidän kanssaan.

Minä voin olla lasteni kanssa 24/7. He ovat elämäni. Vaikka välillä minäkin kaipaisin hengähdystaukoa, aikaa itselleni, mutta silti en valita. Tiedän että kestän mitä tahansa lasteni vuoksi.
Mutta tänään myös ymmärsin erään asian.
"Isillä" on aika pahasti masennuskierre päällä. Hän ei ole oma itsensä, ja tarvitseee apua.

Mutta myös minun mittani on nyt täynnä. Aikuinen ihminen tekee omat päätöksensä, ja minä en hyväksy sitä että lapsia loukataan kerta toisensa jälkeen. En suostu siihen.
Hän ei ole huono isä. Hän on hyvinkin rakastava isä ja on puuhaillut paljon lasten kanssa kun on jaksanut. Mutta nyt. Nyt tilanne on paha. Hän ei tunnu tajuavan että lapset ovat hänen voimavaransa. Ja näin käyttäytymällä hän tulee menettämään pikkuhiljaa poikansa. Hän tulee menettämään poikien luottamuksen, kuten minäkin olen sen menettänyt häneen. Hän ei näe sitä, hän ei usko sitä.
Mutta se tulee tapahtumaan. Niin raskaat pettymykset tuon ikäisellä lapsella.. he tulevat muistamaan ne vielä aikuisenakin.
Minullakin on lapsuudesta muistoja, huonoja, juopottelevasta isästäni, joten tiedän kyllä miten kovasti se vaikuttaa. Oma isäni ei ole nyt moneen vuoteen onneksi juonut, ja välimme ovat hyvät.

Ihmiset surevat eri tavoin, tiedän sen. Tuntuu vain pahalta kun tietää että miten huonoon suuntaan meidän tapauksessamme asiat ovat menossa.
Minä en voi, enkä halua olla auttava käsi.

Mutta minun sydäntäni särkee nähdä poikani silmissä pettymys, se pohjaton suru jonka hän kokee. Kuin kerta tyrmäys kehässä. Kertaheitolla maahan.
Enkä minä voi muuta kun olla läsnä. Rakastaa ja olla läsnä. Olla sekä äiti että isi. Vaikka isin paikkaa ei kukaan voi viedä heidän sydämestään.
Ensi viikolla minulla on aika lastenvalvojalle. Isillä ei ole töitä ensi viikolla, saa nähdä tuleeko hän paikalle, varmaan tulee, minulta kyytiä kerjäten. Mutta olen päättänyt asian. Minä haluan nyt yksinhuoltajuuden. En halua poikia mitenkään viedä isältään, isällä on mielestäni aivan samat oikeudet kuin äidillä, mutta nyt en voi kuvitella yhteishuoltajuutta sillä tämä ei ole vastuullisen aikuisen käytöstä. Ja jos hän rupeaisi kostamaan minulle asioita, hän tekisi sen poikien kustannuksella.
Mutta hän ei todella ole paha ihminen. Hän on kiltti ja hyväsydäminen, kaikesta huolimatta.

Itse koen olevani nyt niin vahva, että.. minä en tarvitsemalla tarvitse ketään. En kaipaa juuri mitään itselleni, no, ehkä sitä omaa rauhoittavaa aikaa, mutta sekään ei ole mitään mitä voisin saada keneltäkään toiselta ihmiseltä.
Minussa vallitsee edelleen se voimakas rauhan tila, joka tuntuu vain voimistuvan.
Se on hyvä asia. Todella hyvä.


Nämäkin ovat vain sanoja sanojen perään. Periaatteessa sanoja jotka muodostavat aivan turhia lauseita. Mutta ovat pois sydämeltäni saadessani kirjoittaa ne jonnekin.
Ne ikäänkuin sulautuvat massaan, unohtuvat, eikä niillä ole enää merkitystä.
Jokaisen kirjaimen jälkeen ne ovat menneisyyttä.

Sade ropisee ikkunaan.
Se rauhoittaa äänellään. Ihana syksy.
Kohta saan sytyttää kynttilöitä..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti