Viimeksi kirjoitin lapsen pettymyksestä ja miten pahasti pienetkin asiat satuttavat pientä sielua. Nyt voisin sanoa että myös pieni sielu saa ilonsa ja onnensa hyvin pienistä asioista. Ja antaa anteeksi.
Pienimmät lapseni lähtivät isälleen maanantai iltana, olivat muutaman yön, ja eilen aamulla ähtivät junalla isin kotikylään. Minä vein junalle innosta tihkuvat pojat. Onnensa kukkuloilla isin kanssa. Tekee hyvää heille kaikille päästä arkikuvioista pois.
Ja minä, tiistaina kotiin töistä tullessani, tunsin pienen ikävän ja kaipuun kouraisun kun tajusin että en näekään sinä päivänä poikia ollenkaan. Mutta se meni ohi.
Onhan se hemmetin vaikeata, kun on muutaman kuukauden ollut kuin liimattu kotiin ja pieniin lapsiin, niin tottua siihen että ei olekaan ketään joka tarvitsisi samalla tavalla huolehpitoa.
Isommat ovat sen verran isoja että heitä ei tarvitse enää vahtia ja hoitaa samalla tavalla.
Nyt olen nauttinut olemisesta. Hiljaisuudesta, käynyt lenkillä. Saanut uudenlaista virtaa. Töissäkin on jaksanut eri tavoin.
Ja yhä vahvemmin minussa elää se että minulla on hyvä olla juuri näin. Ja päivä päivältä on vahvempana tunne siitä että minulla on nyt jo kaikki mitä vain tarvitsen.
Tunteen läsnäolo on niin vahva, ja niin rauhoittava. Voimakas.
En koe tarvitsevani ketään, en yhtään ketään. Sillä tarkoitan itseäni, minun sisimpäni ei tarvitse ketään että olisin juuri tälläinen kuin olen. Kuten olen sanonut, olen ymmärtänyt että olen täysin ehjä ilman ketään muuta.
Minun ei tarvitse etsiä mitään eikä ketään.
Kaikki on tässä, juuri tässä hetkessä. Muuta ei ole.
Tuntuu siltä että juuri nyt ei ole edes sanoja.
Tarvitseeko niitä ollakaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti