Tunneryöppyjä

En hetkeen ole kirjoittanut mitään, kirjoittamisen tarve on hiljentynyt. 

Se kulkee aaltoillen.

Elämässäni on tapahtunut paljon. En tiedä kiinnostaako ketään tavallisen tallaajan, tavallisen äidin, tavallisen naisen, tavallisen ihmisen ajatukset.. Toisaalta, en koe olevani tavallinen, tai, vain tavallinen. Olen upea ja ainutlaatuinen sielu. Kuten sinäkin, joka tätä luet. 

Kirjoitan paloja elämästäni, ajatuksistani. Peittelemättä niitä, koittaen jakaa jotakin... Jos antaisin jollekin edes jotakin..

Anteeksi jos tässä on kirjoitusvirheitä, silmälasini ovat laitettavina, tilasin uudet linssit niihin. 

Minun elämäni... Totesin, tai ymmärsin, kokevani aika raskasta stressiä, tässä jokin kuukausi sitten. Kaikki mitä vuoden aikana on tapahtunut, on verottanut minua. En kokenut että minulla olisi stressiä ennen kuin se läväytettiin päin näköäni tavalla jota en olisi halunnut, mutta ilman sitä en olisi ehkä sitä ymmärtänyt.

Esikoiseni uhkaili itsemurhalla. Se romautti minut yhdeksi illaksi. Se tunne, ja tila.. sitä en haluaisi kenenkään kokevan vanhempana. Tai muutenkaan. Sydämeni oli niin raskas että annoin itseni itkeä sen illan, mutta vasta kun lapseni olivat nukkumassa. Silloin pato purkautui. Se kaikki vahvuus mikä minussa on, kaikki rauha ja seesteisyys.. Tuntui hävinneen. Tunne siitä miten pieni sitä on havahdutti ja järkytti. Tieto siitä että oma lapsi voi niin pahoin että haluaa vahingoittaa itseään.. Se itkettää yhä. 

Mutta nyt asiat ovat paremmin. Hän on saanut (myös omasta tahdostaan) lääkityksen joka on auttanut hänen ahdinkoonsa. Ja sen haluan sanoa vielä että tämä ei ole mikään pikainen ratkaisu. Lääkitystä hänen kohdallaan olen pohtinut jo muutaman vuoden, mutta tuo oli viimeinen niitti arkkuun enkä miettinyt enää.

Varovaisin ottein olen myös palannut yhteen mieheni kanssa josta erosin kesällä. Jokin minussa vain tunsi sen että pitää koittaa vielä, antaa uusi mahdollisuus. Toivon koko sydämestäni että saisimme asiat kuntoon. Vielä en osaa sanoa mitään. Rakkaus ei ole hävinnyt. Se tunne hänen kanssaan ei koskaan ole hävinnyt eikä voisi koskaan hävitä. Otamme hetken kerrallaan.

En silti pakonomaisesti koe että minun olisi pakko olla hänen kanssaan. Tiedän pärjääväni hyvin itsekseni, ja olen ehjä ilman toistan ihmistä. En tarvitse häntä tai ketään muutakaan ollakseni ehjä. Hän on kuin ketsuppia spagetissani.

Rakastan häntä ja minulla on hyvä olla hänen kanssaan. En osaa selittää, mutta tarvitseeko minun edes? Tarvitseeko tietyt tunteet sanoja? Ne vain ovat olemassa, eikä niitä tarvitse pohtia sen enempää. Ne vain ovat..

Elämäni, minä, minuuteni, sieluni, ajatukseni ovat käyneet vuoden aikana hurjan tunneryöpyn läpi, hurjasti tunnetta. Rakkautta, rakastumista, kipua, vihaa, pahaa oloa, surua, kaipuuta, torjuntaa, ja tuskaa jolle en löydä sanoja. 

Tuhansia kuumia kyyneleitä, tuhannesti hymyjä, iloa ja hyvää oloa. 

Toivon että joskus minä antaisin jollekin ihmiselle jotain mitä hän tarvitsee, juuri siinä hetkessä. Tai en minä antaisi, kuten ystäväni sanoisi minulle, vaan olisin vain "työkalu" siinä välillä. Olisin joku joka auttaisi näkemään paremmin. 

Mutta niin, ehkä minä jokaisessa hetkessä jonka olen jonkun kanssa, annan tälle toiselle ihmiselle jotakin. Siinä tilanteessa, siinä pienessä hetkessä. Ehkä asia on niin pieni ettei kumpikaan sitä siinä edes huomaa, tai ymmärrä ajatella. 

Mutta jokaisella hetkellä on suuri merkitys. Se miten kohtelet toista, sillä tavalla sinä kohtelet itseäsi myös. Ja päinvastoin. 

Mitä ajatteletkaan, miten ajatteletkaan, se peilautuu takaisin sinuun. 

Sinussa on kaikki, kaikki mahdollisuudet, kaikki unelmat. Kaikki.

"Kohtele toista kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan"