29. lokakuuta 2017

Rehellisyyteen herääminen

Ymmärrän valehdelleeni itselleni. On ollut asioita jotka olen peittänyt onnellisuuteni alle, koska en ole halunnut niitä kohdata. Ja loppujen lopuksi huomaan olleeni kuitenkin epävarma itsestäni, vaikka olin kuvitellut että hyväksyn itseni juuri tämmöisenä kuin olen, huomaankin kutoneeni vain verkkoa ympärilleni ja olen antanut auringon paistaa.
Päätin kohdata maton alle lakaistuja asioita. 
Otin tietyn päivän, pistin puhelimen äänettömälle, kynttilät palamaan. Istahdin alas, vihko ja kynä edessäni. Hetken hiljaisuuden jälkeen sanat valuivat ulos itsestäni. Mutta suutuin itselleni sillä huomasin niissäkin sanoissa kieltäväni, ..liian pehmeitä sanoja, kuin yrittäisin varjella itseni. Sanat muuttuivat vihaisiksi, itseäni kohtaan. 
Sitten vaihdoin ajatuksen suuntaa toisaalle. Asiaan jota olen myös yrittänyt peittää, sillä siihen paistaa niin suuri suru, niin syvä suru että se raastaa rintaa nytkin ajatellessani. Ja se menee niinkin syvälle kuin yhteen entiseen elämääni. Lapseni menetykseen. Lapsen, joka on nyt tänä vuonna tähän elämääni tullut takaisin. Tämä lapsi nostattaa minussa valtavasti kipua, ja valtavasti rakkautta ja sellaista sielujen sidosta mitä ei voi selittää ellei sitä ole kokenut.
Annoin sanojen täyttää paperia, kyyneleet valuen, ja kun tajusin mitä kirjoitin, minulta pääsi äänekäs parku. 
Se kumpusi niin syvältä sisältäni että harvoin itken sillä tavalla. Kynä jäi vihon päälle pöydälle kun käperryin sohvan nurkkaan ja ulvoin. 
Koko päivä meni minulla siihen että itkin, välillä nukuin, kun siihen oli hetken mahdollisuus. Illalla tunsin olevani jyrän alle jäänyt. Mutta puhdistunut.

Tämä käynnisti prosessin joka päästi minut lähemmäs itseäni. Oivalsin asioita, ja huomasin että minun on oltava rehellinen itselleni. 
Oivalluksia tulee jokaiselle vähän väliä, ja vaikka niillä ei aina juuri siinä hetkessä olisi suuri merkitys, niin jossain ja jolloin tavalla ne tulevat esiin ja muistat ne.

Tuntuu että tämä viikko on ollut moninpaikoin tärkeä minulle. 

Sanat eivät riitä kertomaan miltä tuntuu olla rehellinen itselleen. Raadollisen rehellinen. Sillä mitä me loppujenlopuksi pelkäämme? Ja miksi? Pelkokin on vain ajatusten tuottama tunne, jota ei ole olemassa. Se on vain ajatuksissa.

Ymmärrän, että jos en luota itseeni, siinä mitä tunnen tai asioita joita mielessäni näen.. Jumitan paikoillani. En kertakaikkiaan pääse kasvamaan itsessäni, en päästä omaa valoani loistamaan.
Ja myös se tärkeä asia, kuin itsensä täydellinen hyväksyminen. Huomaan ajattelevani nyt eri tavalla. Huomaan että se, etten ole hyväksynyt itseäni, tai ulkoista kuortani, johtuu hylkäämisen pelosta. Etten kelpaa. Mutta miksi en kelpaisi? 
He jotka rakastavat minua juuri tämmöisenä, koko pakettina, he näkevät sen mitä olen, eivät sitä mitä haluavat nähdä.
Ja miksi en näkisi itseäni samalla tavalla, kuin he? Minä luulin hyväksyväni itseni, mutta kun universumi paiskasi asian päin näköäni, jouduin myöntämään valheeni. 
Universumilla on hauska tapa toimia. :)

Rakkautta!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti