Sunnuntai, sadepäivä.
Siitä huolimatta kävin tuulettamassa itseäni muutaman tunnin ajan ulkona iltapäivällä, musiikkia toki kuunnellen. Nautin siitä kun vesipisarat tipahtavat kasvoilleni, vilvoittaen, saaden tuntemaan elämän. Kaipasin jälleen vanhojen mäntyjen luokse, kuten yleensä aina. En tiedä mikä niissä on, mutta jokin.. jokin vain vetää minua niiden puoleen.
Kaipaan nykyään omaa tilaa, omaa rauhaa, ja jopa sitä hiljaisuutta, aivan valtavan paljon. Se on suuri muutos minussa itsessäni. Toki musiikki on aina ollut sellainen joka antaa minulle paljon voimaa, sitä se on edelleen. Mutta enää en kotona ollessa sitä juurikaan kuuntele vaan nautin hiljaisuudesta.
Tajusin eilen että In this moment nimisen yhtyeen kappaleet kertovat kaksoisliekkiydestä ja sen tuskasta ja kasvusta. Ainakin suurin osa. Viime vuonna huudatin kovasti laulua "the fighter". Rakastuin siihen heti, sekä laulajan Maria Brinkin ääneen. Se on erikoinen ja viehättää.
Laitan linkin laulusta tähän seuraavaksi.
Luonto.
Mikä ihana voimavara se onkaan. Miten paljon mielihyvää se tuottaa. Minulle ainakin. Auttaa hiljentymään, ja usein huomaan pysähtyneeni tilaan jota voisi sanoa meditatiiviseksi. Luonnossa siirryn aivan omaan maailmaan. Rauhan tilaan. Silloin olen läsnä hetkessä. Nautin tuoksuista, ihastelen kaikkea ja elinvoimani pursuaa. Rakkauteni pursuaa.
Olen aina rakastanut luontoa ja metsässä oloa, mutta nyt, kaiken itsetutkiskeluni myötä, se on piirtänyt itsensä minuun. Olen aivan eri taajuudella energoissani metsässä nyt kuin mitä olen koskaan ollut.
Muutenkin muutokset itsessäni ovat suuret. Annan itselleni luvan olla herkkä. En enää peitä sitä että itken herkästi, en peitä sitä että minusta tuntuu kuin sydän revittäisiin rinnasta kun alkaa ahdistamaan jokin asia, kuten kun jotain kohdellaan kaltoin, tai kiusataan. Sisälläni nousee raivo, joka saattaa puhjeta kyyneliin. Haluan antaa itseni olla herkkä.
Ymmärrän sen nyt, että se on sitä mitä olen aina ollutkin.
Pienenä kasvatin muurin ympärilleni, en halunnut olla herkkä, koska olisin ollut poikkeava. Eikä minulla ollut ketään kenen kanssa olla, juuri se oma itseni joka olen. Joten muokkauduin ympäristön mukaiseksi.
Siksi minun on ollut niin vaikeaa päästä tähän pisteeseen itseni kanssa.. Mutta jälleen kerran kiitos kuuluu liekilleni. Ihmiselle, joka on niin vahvasti kytköksissä minuun että.. se tuntuu niin hyvältä. Vaikka emme ole missään tekemissä, emmekä tule varmaan vuosiin olemaankaan. Mutta se päivä koittaa kyllä vielä. En tosin istu odottamassa sitä päivää vaan jatkan eteenpäin.. Ja otan vastaan mitä elämä tuo.
Voi olla että olen näitä samoja asioita ladellut aikaisemminkin, mutta niinhän sitä sanotaan että kertaus on opintojen äiti. *hymyilen*
Minulla on niin hyvä olla tällä hetkellä. Rakkaus rinnassani on syvä. Se on vallannut kokonaan minut ja pakahdun.
Minun rakkaat ystäväni ovat sanoneet että olen rakkaus, koska se on minussa niin vahvana. En osaa itse selittää, ja heidän sanojaanhan ne on. Miten he näkevät ja tuntevat minut. Ja he näkevät ja tuntevat minut paremmin kuin kukaan muu. (kaksoisliekkini lisäksi)
Nyt alkaa olemaan uniaika ja malttamattomana odotan nukkumaanmenoa, rakastan nukkumista.
Hyvää yötä,
kauniita unia.
Rakkautta teille <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti