Tämä viikko on ollut mulle hyvin raskas tunteiden puolesta.
Olen itkenyt tällä viikolla paljon. Tunteet ovat myllertäneet. Sitä olin kyllä pyytänyt enkeleitä sunnuntai iltana että auttaisivat puhdistamaan menneet turhat asiat pois jotta saisin uutta tilalle.. Ja tässä tulos.
Nytkin itken tätä kirjoittaessani.
Luopumisen tuska on kamala. Miehestäni, siis ex-miehestäni. Vaikka halusin erota, koska tiedän että se on ainoa oikea tie mennä eteenpäin, meidän molempien kohdalla, niin en olisi koskaan ajatellut että se on näin vaikeaa minulle. Ihminen joka on ollu elämässäni se kaikista läheisin niin monen monen vuoden ajan.. Nyt hän on toisen.
Tai no, suhde ei ole terveellä pohjalla sillä ex oli juuri muutama päivä sitten itkenyt että haluaa vain minun viereeni.. Ja nyt, virallisesti kaikkien tiedossa on että hän seurustelee. Vaikka tiedän että suhde ei perustu siihen lähellekään mitä meillä oli, vaan hän haluaa jonkun joka helpottaa hänen tuskaansa, silti ajatus hänestä toisen kanssa tekee todella pahaa.
Toivon hänelle hyvää, ja onnea, mutta samalla tunnen oloni surulliseksi kun hän ei käsittele omaa suruaan ennen kuin hyppää uuteen suhteeseen. Kysyinkin muutama päivä sitten onko vakavaa eikä osannut oikein siihen vastata. Ja minä koen tuskaa kun lopullisesti luovun tästä ihmisestä jota rakastan aivan valtavasti.
Kipu ja itku kumpuaa hyvin syvältä. Tuska velloo vatsassani ja kyyneleet virtaavat. Hyväksyn kipuni. Tätähän minä halusin. Tämä kipu minun on käsiteltävä jotta pääsen eteenpäin. Jotta hän saa mahdollisuuden päästä eteenpäin.
Samalla kun olin hänen naisensa, hänen vaimonsa, hänen rakastajansa ja ystävänsä, olin myös hänen huoltajansa, äitinsä. Siltä minusta tuntui, ja niin asia oli.
Minä olin se joka piti koko palapeliä koossa, minä olin se joka huolehti että kaikilla on hyvä olla... ja kuka huolehti että minulla on hyvä olla?
Tottakai exässäni oli ja on paljon hyvää. Hän on sielunkumppanini. Jaoimme välillä ajatuksiamme, ajattelimme siis samoja asioita yhtä aikaa. Ja rakkaus välillämme oli jotain mieletöntä. Niin läheistä, niin luontevaa. Ja kipinät sinkoilivat. Rakastimme tulisesti.
Mutta, parisuhteessa taakka jaetaan. Toista tuetaan ja ollaan läsnä. Kunnoitetaan ja puolustetaan. Asioista keskustellaan ja ollaan rehellisiä. Nuo asiat meiltä puuttuivat. Ja sitäkautta minulta itsekunnoitus, kun annoin toisen kohdella minua niin itsestäänselvyytenä. Minussa on syytä yhtälailla kun annoin kaiken tapahtua. Otin sen roolin joka minulle langetettiin jo viisi vuotiaana kun pikkuveljeni syntyi. Siitä lähtien olen ollut vastuunkantaja. Sitä tein ensimmäisessä liitossani, ja sitä tein myös tässä nyt päättyneessä liitossani. Otin roolin, koska luulin sen olevan se mitä olen ja joudun olemaan.
Väärin.
Minun piti katkaista oravanpyörä. Ilman sitä minä olisin näivettynyt. Viidakko olisi kasvanut niin suureksi että omaa polkuani ei olisi enää näkynyt. En olisi päässyt kasvamaan. Minulla ei olisi ollut mahdollisuutta tutustua itseeni ja löytää se ihminen joka minä sielultani ja sydämeltäni olen.
Raskaita ja helvetin vaikeita asioita. Ja pelottavia.
Olen joutunut katsomaan omia pelkojani silmästä silmään, eikä ole helppoa mennä niitä kohti ja selättää ne, yksi kerrallaan.
Mutta jos et hyväksy asioita, jos et kohtaa pelkojasi, et pääse eteenpäin omalla tielläsi. Et pääse kasvamaan.
Vaikeita asioita ei vain sysätä maton alle ja odoteta että joku siivoaa ne sieltä. Ei, joskus sinä joudut ne sieltä itse siivoamaan. Silloin se on vain vielä vaikeampaa kun likaa on kerennyt kertyä jo paljon enemmän.
Nyt kyyneleet ovat kuivuneet poskilleni ja niitä kiristää. Niistää töräytin nenäni ja pienimmät lapseni juoksentelevat sisään ja ulos.
Minun elämäni. Minun arkeni. Lapseni.
Nyt avaan täysin uuden oven itsessäni. Näen polkuni, ja näen itseni sen polun päässä. Sitä kohti lähden. Se mitä matkan varrelta tulee mukaani, saa tulla. Kenties kaksoisliekkini vilkuttaa minulle matkan varrelta ja pyytää päästä kyytiin. En tiedä, mutta se ei ole päämääräni. Minä olen oman itseni päämäärä.
Ihanaa juhannusta kaikille. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti