Tunneryöppyjä

En hetkeen ole kirjoittanut mitään, kirjoittamisen tarve on hiljentynyt. 

Se kulkee aaltoillen.

Elämässäni on tapahtunut paljon. En tiedä kiinnostaako ketään tavallisen tallaajan, tavallisen äidin, tavallisen naisen, tavallisen ihmisen ajatukset.. Toisaalta, en koe olevani tavallinen, tai, vain tavallinen. Olen upea ja ainutlaatuinen sielu. Kuten sinäkin, joka tätä luet. 

Kirjoitan paloja elämästäni, ajatuksistani. Peittelemättä niitä, koittaen jakaa jotakin... Jos antaisin jollekin edes jotakin..

Anteeksi jos tässä on kirjoitusvirheitä, silmälasini ovat laitettavina, tilasin uudet linssit niihin. 

Minun elämäni... Totesin, tai ymmärsin, kokevani aika raskasta stressiä, tässä jokin kuukausi sitten. Kaikki mitä vuoden aikana on tapahtunut, on verottanut minua. En kokenut että minulla olisi stressiä ennen kuin se läväytettiin päin näköäni tavalla jota en olisi halunnut, mutta ilman sitä en olisi ehkä sitä ymmärtänyt.

Esikoiseni uhkaili itsemurhalla. Se romautti minut yhdeksi illaksi. Se tunne, ja tila.. sitä en haluaisi kenenkään kokevan vanhempana. Tai muutenkaan. Sydämeni oli niin raskas että annoin itseni itkeä sen illan, mutta vasta kun lapseni olivat nukkumassa. Silloin pato purkautui. Se kaikki vahvuus mikä minussa on, kaikki rauha ja seesteisyys.. Tuntui hävinneen. Tunne siitä miten pieni sitä on havahdutti ja järkytti. Tieto siitä että oma lapsi voi niin pahoin että haluaa vahingoittaa itseään.. Se itkettää yhä. 

Mutta nyt asiat ovat paremmin. Hän on saanut (myös omasta tahdostaan) lääkityksen joka on auttanut hänen ahdinkoonsa. Ja sen haluan sanoa vielä että tämä ei ole mikään pikainen ratkaisu. Lääkitystä hänen kohdallaan olen pohtinut jo muutaman vuoden, mutta tuo oli viimeinen niitti arkkuun enkä miettinyt enää.

Varovaisin ottein olen myös palannut yhteen mieheni kanssa josta erosin kesällä. Jokin minussa vain tunsi sen että pitää koittaa vielä, antaa uusi mahdollisuus. Toivon koko sydämestäni että saisimme asiat kuntoon. Vielä en osaa sanoa mitään. Rakkaus ei ole hävinnyt. Se tunne hänen kanssaan ei koskaan ole hävinnyt eikä voisi koskaan hävitä. Otamme hetken kerrallaan.

En silti pakonomaisesti koe että minun olisi pakko olla hänen kanssaan. Tiedän pärjääväni hyvin itsekseni, ja olen ehjä ilman toistan ihmistä. En tarvitse häntä tai ketään muutakaan ollakseni ehjä. Hän on kuin ketsuppia spagetissani.

Rakastan häntä ja minulla on hyvä olla hänen kanssaan. En osaa selittää, mutta tarvitseeko minun edes? Tarvitseeko tietyt tunteet sanoja? Ne vain ovat olemassa, eikä niitä tarvitse pohtia sen enempää. Ne vain ovat..

Elämäni, minä, minuuteni, sieluni, ajatukseni ovat käyneet vuoden aikana hurjan tunneryöpyn läpi, hurjasti tunnetta. Rakkautta, rakastumista, kipua, vihaa, pahaa oloa, surua, kaipuuta, torjuntaa, ja tuskaa jolle en löydä sanoja. 

Tuhansia kuumia kyyneleitä, tuhannesti hymyjä, iloa ja hyvää oloa. 

Toivon että joskus minä antaisin jollekin ihmiselle jotain mitä hän tarvitsee, juuri siinä hetkessä. Tai en minä antaisi, kuten ystäväni sanoisi minulle, vaan olisin vain "työkalu" siinä välillä. Olisin joku joka auttaisi näkemään paremmin. 

Mutta niin, ehkä minä jokaisessa hetkessä jonka olen jonkun kanssa, annan tälle toiselle ihmiselle jotakin. Siinä tilanteessa, siinä pienessä hetkessä. Ehkä asia on niin pieni ettei kumpikaan sitä siinä edes huomaa, tai ymmärrä ajatella. 

Mutta jokaisella hetkellä on suuri merkitys. Se miten kohtelet toista, sillä tavalla sinä kohtelet itseäsi myös. Ja päinvastoin. 

Mitä ajatteletkaan, miten ajatteletkaan, se peilautuu takaisin sinuun. 

Sinussa on kaikki, kaikki mahdollisuudet, kaikki unelmat. Kaikki.

"Kohtele toista kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan"

Halun sekainen kaipaus

Halu, joka repii sisuskaluja.

Halu, joka repii syvältä sisältä, kumpuaa vatsanpohjasta ja kutittaa varpaita. 

Halu, joka säkenöi jokaiseen soluuni, lämmittäen, saaden kylmät väreet kulkemaan ihoani pitkin kun se hiipii sisälläni, etsien ulospääsyä jota ei ole.

Halu joka syttyi suudelmasta. 

Suudelma joka sai aikaan kaipauksen.

Kaipaus joka sykkii sisälläni nostaen pienen myrskyn joka kerta kun sitä ajattelen.

Sitä tunnen juuri nyt.

Juuri tällä hetkellä.

Ja sen voima on uskomaton.

Myrsky laantuu, kun annan sille aikaa.

Silloin halu häviää taustahälinään, mutta se jää odottamaan nurkan taakse seuraava hetkeä. 

Hetkeä jolloin se syöksyy taas kimppuuni, imeytyy minuun. 

Kaipuun sekainen halu, joka syö minua. 

Suutelee minua. Kiusaa minua. 

Kiertelee ja kaaretelee ympärilläni, kunnes poistuu taas pimeyteen, varjojen taakse.

Jättäen minut kytemään kuin hiilloksen..

Torstai illan löpinöitä

Viimeksi kirjoitin lapsen pettymyksestä ja miten pahasti pienetkin asiat satuttavat pientä sielua. Nyt voisin sanoa että myös pieni sielu saa ilonsa ja onnensa hyvin pienistä asioista. Ja antaa anteeksi.

Pienimmät lapseni lähtivät isälleen maanantai iltana, olivat muutaman yön, ja eilen aamulla ähtivät junalla isin kotikylään. Minä vein junalle innosta tihkuvat pojat. Onnensa kukkuloilla isin kanssa. Tekee hyvää heille kaikille päästä arkikuvioista pois. 

Ja minä, tiistaina kotiin töistä tullessani, tunsin pienen ikävän ja kaipuun kouraisun kun tajusin että en näekään sinä päivänä poikia ollenkaan. Mutta se meni ohi.

Onhan se hemmetin vaikeata, kun on muutaman kuukauden ollut kuin liimattu kotiin ja pieniin lapsiin, niin tottua siihen että ei olekaan ketään joka tarvitsisi samalla tavalla huolehpitoa. 

Isommat ovat sen verran isoja että heitä ei tarvitse enää vahtia ja hoitaa samalla tavalla.

Nyt olen nauttinut olemisesta. Hiljaisuudesta, käynyt lenkillä. Saanut uudenlaista virtaa. Töissäkin on jaksanut eri tavoin.

Ja yhä vahvemmin minussa elää se että minulla on hyvä olla juuri näin. Ja päivä päivältä  on vahvempana tunne siitä että minulla on nyt jo kaikki mitä vain tarvitsen.

Tunteen läsnäolo on niin vahva, ja niin rauhoittava. Voimakas. 

En koe tarvitsevani ketään, en yhtään ketään. Sillä tarkoitan itseäni, minun sisimpäni ei tarvitse ketään että olisin juuri tälläinen kuin olen. Kuten olen sanonut, olen ymmärtänyt että olen täysin ehjä ilman ketään muuta.

Minun ei tarvitse etsiä mitään eikä ketään.

Kaikki on tässä, juuri tässä hetkessä. Muuta ei ole.

Tuntuu siltä että juuri nyt ei ole edes sanoja. 

Tarvitseeko niitä ollakaan?

Lapsen pettymys

Pettymys lapsen silmissä, kun näkee kyynelten sumentavan toisen silmät ja huulet mutristuvan kohti itkua, tuntuu järkyttävän pahalta. Varsinkin kun on kyseessä oma lapsi. Pettymys, jälleen.

Tänään olen jättänyt koko kodin hoitamatta, antanut huomioni vain kahdelle pienimmälleni, jotta he saisivat paremman mielen eikä pettymys hengittäisi niskaan.
Pettymys isiin. Pettymys siihen ettei isi ottanutkaan yökylään. Tänäänkään.

Eilen haettiin isi kotiin kun ei muulla kyydillä (?) päässyt, oli ollut taas viikon toisella paikkakunnalla töissä. Sanoi olevansa väsynyt mutta puhui kuitenkin siihen malliin että ottaisi pojat yökylään. Sitten kuitenkin kotipihassa sanoi että "mitä jos tulisittekin huomenna, isi on tosi väsynyt ja menee nukkumaan, haen teidät sitten johonkin aikaan aamulla/päivällä". Katsoin taustapeilistä poikani ilmettä, isin poika. Kyyneleet silmissä ja huulet vapisivat. Itku oli tuloillaan. Minä sain muutamalla sanalla ja lauseella pettymyksen aallon pois pinnalta, ja hän nieli itkun.
Pojat odottaneet alkuviikosta saakka isille pääsyä.

Tänään malttamattomina odottivat että pääsisivät isin luokse, kyselivät jälleen koko ajan. Kun sovittu aika tuli, niin ei isiä kuulunut. Jonkin ajan kuluttua soitin.
"En mä kykene nyt ottamaan poikia" .."en mitään ole luvannu milloin".. Näin kuului sanat.
Minä siihen; "kiitti nyt aivan vitusti tästäkin", sillä tiesin mikä pettymys olisi vieressäni odottaville pojille. Ilo silmissä muuttui taas isomman pojan silmissä itkun vääntämiseksi. Mutta nieli itkun.
Sen takia olen antanut kaiken aikani tänään pienimmilleni ja olemme tehneet mitä he ovat halunneet.

Ymmärrän että isi suree eroa, ja on hieman hukassa. Hukassa ja hukkua pulloon. Hukuttaen todellisuuden.. Haluten paeta sitä. Mutta sitä en ymmärrä, että isä jolle lapsensa ovat elämässään kaikki kaikessa, käyttäytyy näin.
Viestittelin ja selitin miten pahasti hän poikia satuttaa, koitin saada ymmärtämään. Ei, kaikki on minun syytäni, koska halusin erota. Hän kuvittelee kostavansa minulle, mutta tosiasiassa ainoat joita hän satuttaa on omat poikansa. Ja hän haluaa ja tarvitsee hieman omaa aikaa. OMAA AIKAA? Hän on viikot poissa eikä hänen silloin tarvitse huolehtia mistään paitsi töissä käynnistä. Omaa aikaa?!?!! Oikeasti?! Luulisi että ikävä omia lapsia kohtaan olisi niin suuri että haluaisi viettää aikaa heidän kanssaan.

Minä voin olla lasteni kanssa 24/7. He ovat elämäni. Vaikka välillä minäkin kaipaisin hengähdystaukoa, aikaa itselleni, mutta silti en valita. Tiedän että kestän mitä tahansa lasteni vuoksi.
Mutta tänään myös ymmärsin erään asian.
"Isillä" on aika pahasti masennuskierre päällä. Hän ei ole oma itsensä, ja tarvitseee apua.

Mutta myös minun mittani on nyt täynnä. Aikuinen ihminen tekee omat päätöksensä, ja minä en hyväksy sitä että lapsia loukataan kerta toisensa jälkeen. En suostu siihen.
Hän ei ole huono isä. Hän on hyvinkin rakastava isä ja on puuhaillut paljon lasten kanssa kun on jaksanut. Mutta nyt. Nyt tilanne on paha. Hän ei tunnu tajuavan että lapset ovat hänen voimavaransa. Ja näin käyttäytymällä hän tulee menettämään pikkuhiljaa poikansa. Hän tulee menettämään poikien luottamuksen, kuten minäkin olen sen menettänyt häneen. Hän ei näe sitä, hän ei usko sitä.
Mutta se tulee tapahtumaan. Niin raskaat pettymykset tuon ikäisellä lapsella.. he tulevat muistamaan ne vielä aikuisenakin.
Minullakin on lapsuudesta muistoja, huonoja, juopottelevasta isästäni, joten tiedän kyllä miten kovasti se vaikuttaa. Oma isäni ei ole nyt moneen vuoteen onneksi juonut, ja välimme ovat hyvät.

Ihmiset surevat eri tavoin, tiedän sen. Tuntuu vain pahalta kun tietää että miten huonoon suuntaan meidän tapauksessamme asiat ovat menossa.
Minä en voi, enkä halua olla auttava käsi.

Mutta minun sydäntäni särkee nähdä poikani silmissä pettymys, se pohjaton suru jonka hän kokee. Kuin kerta tyrmäys kehässä. Kertaheitolla maahan.
Enkä minä voi muuta kun olla läsnä. Rakastaa ja olla läsnä. Olla sekä äiti että isi. Vaikka isin paikkaa ei kukaan voi viedä heidän sydämestään.
Ensi viikolla minulla on aika lastenvalvojalle. Isillä ei ole töitä ensi viikolla, saa nähdä tuleeko hän paikalle, varmaan tulee, minulta kyytiä kerjäten. Mutta olen päättänyt asian. Minä haluan nyt yksinhuoltajuuden. En halua poikia mitenkään viedä isältään, isällä on mielestäni aivan samat oikeudet kuin äidillä, mutta nyt en voi kuvitella yhteishuoltajuutta sillä tämä ei ole vastuullisen aikuisen käytöstä. Ja jos hän rupeaisi kostamaan minulle asioita, hän tekisi sen poikien kustannuksella.
Mutta hän ei todella ole paha ihminen. Hän on kiltti ja hyväsydäminen, kaikesta huolimatta.

Itse koen olevani nyt niin vahva, että.. minä en tarvitsemalla tarvitse ketään. En kaipaa juuri mitään itselleni, no, ehkä sitä omaa rauhoittavaa aikaa, mutta sekään ei ole mitään mitä voisin saada keneltäkään toiselta ihmiseltä.
Minussa vallitsee edelleen se voimakas rauhan tila, joka tuntuu vain voimistuvan.
Se on hyvä asia. Todella hyvä.

Nämäkin ovat vain sanoja sanojen perään. Periaatteessa sanoja jotka muodostavat aivan turhia lauseita. Mutta ovat pois sydämeltäni saadessani kirjoittaa ne jonnekin.
Ne ikäänkuin sulautuvat massaan, unohtuvat, eikä niillä ole enää merkitystä.
Jokaisen kirjaimen jälkeen ne ovat menneisyyttä.

Sade ropisee ikkunaan.
Se rauhoittaa äänellään. Ihana syksy.
Kohta saan sytyttää kynttilöitä..

Rauha sisälläni

Olen koko viikon ihmetellyt hiljaisuutta sisälläni, ajatellut sen johtuvan väsymyksestä. Mutta tänään ymmärsin että ei se siitä johdu.

Minulla ei ole ollut tarve sanoittaa itseäni, puhua liikoja.

Ystäväni kanssa kun puhuin puhelimessa, ymmärsin. Minun ei tarvinnut kuin itse alkaa puhua hänelle asiasta, mutta itse ymmärsin. Hänellä on hassu vaikutus. Hänen kanssaan jutellessani olen ymmärtänyt itsestäni paljon, aivan itsestään. Aivan kuin hänessä olisi jokin ihmeellinen voima joka saa ymmärtämään itseään paremmin. Vaikka hän ei periaatteessa sanoisi tai tekisi mitään.

Se mitä ymmärsin hiljaisuuden merkitsevän on;

Minussa on rauha. Minussa on niin syvä rauha tällä hetkellä. En voi sitä sanoin selittää.

Rauha kaikkeen. Itseeni, kaikkeen ympärillä. 

Ja se vain on. Sen läsnäolon voima on mieletön.

Ja todella hyvä olla juuri nyt. Minulla. Itseni kanssa. Minulla on rauha itseni kanssa..

Oloni on selkeä, oloni on sekava. Jatkuvaa odotusta, jota en halua. Jatkuvaa odotusta jonka hyväksyn ja ymmärrän, mutta silti siitä pienesti huomaan ärsyyntyväni.

..i´m just a sucker for pain.. (Lil Wayne laulaa juuri taustalla..)

Niin. 
Mutta en tunne kipua. 
Tunnen kaipuuta enkä silti tunne. Ei, tunnenpas. 
Tunnen kaipuuta ihmistä kohtaan joka särki sydämeni, tai sillä tavoin sitä sanotaan, enää en usko sanojen täyteen merkitykseen samalla tavalla. "Särkenyt sydämeni"..
Sydämeni on aina ollut ehjä eikä kukaan muu sitä voi rikkoa kuin minä itse. Mutta se valtava kipu mitä tunsin, oli aitoa, tuska jossa pyörin oli aitoa. Tuska jossa minun piti pyöriä kohdatakseni itseni. Kasvaakseni.
Uskokaa tai älkää, minä jopa kiitän tätä ihmistä, sanotaan häntä vaikka MrJ:ksi. Koska ilman tätä kokemusta, jota taas en olisi kokenut ilman MrJtä, en olisi löytänyt itseäni kuten olen löytänyt. En olisi ymmärtänyt asioita jotka nyt ymmärrän.

Kaipaan häntä. En tarvitse häntä elämääni, mutta kaipaan.
Kaipaan hänen äänensä pehmeyttä, kaipaan tunnetta jonka koen hänen kanssaan. Rauhan... Turvallisuuden... 
Se tunne välillämme, ..sitä ei voi sanoin selittää. Eikä sitä tarvitse selittää. Se riittää kun kerron että se oli välillämme läsnä, vahvana. Hyvin vahvana.
Toistemme seurassa olimme täysin läsnä. Kosketimme toisiamme koskettamatta lainkaan. Se tapahtui jopa puhelimessa puhuessa. Kosketimme toisiamme.

...I know you.. (Skylar Grey)

Ja silti olen hyväksynyt sen että hän on valinnut nyt polkunsa toisin, hyvinkin ymmärrettävästi. Pois minun luotani. Se ei satuta minua. Haluan että hän on onnellinen. Mutta yhtä hyvin kuin tiedän sen että hän on minussa jossain syvällä.. Tiedän että minä olen syvällä hänessä. Ja tiedän että ajan ollessa kypsä, kuulen jälleen hänen äänensä.
Joskus vain asiat ovat liian suuria ja vaikeita kohdata. Ne vaativat ylittämään pelon. Ne vaativat todellista rohkeutta. 
Minä ylitin sen sillan, ja minulla on nyt hyvä olla. 
Se ei ollut helppo ylittää, välillä minua pelotti ja olin kääntyä takaisin. Mietin onko suuntani oikea. Välillä otin tanssiaskeleita sillalla. Välillä kuulin sillan narinan ja pelkäsin että se sortuu altani. Mutta rohkeuteni vei minut toiselle puolelle. Usko kulki kanssani. Enkä tarkoita mitään hengellistä uskoa. Vaan henkistä. Vahvaa voimaa joka on minussa. Minä olen oppinut tuntemaan sen voiman itsessäni.

Kirjoittaminen virtaa minussa, elämä virtaa minussa. 
Juuri nyt.
Hymyilen.

..Still falling for you (Ellie Clouding)

Eilen.

Oli hieman omituinen olo-päivä. 

Päivän mittaan pikkuhiljaa, liikoja pohtimatta alkoi avatumaan asioita. Olin nähnyt unen, jonka ymmärsin iltapäivällä hyvinkin merkitseväksi. Siitä juttelinkin ystäväni kanssa. Sen merkitys oli, ja on, mielestäni se että sanoin siinä jäähyväiset miehelleni, sanomatta siinä unessa sanaakaan. Tavallaan se puhdisti, sitä se teki siinä unessakin. Minulla oli siinä hyvä olla. 

Päästin irti.

Harvoin koen noin merkittäviä unia, joilla on myös merkitystä oikeasti elämässäni. Olin eilen hieman väsynyt, kuin olisin ollut matkalla joka on vaatinut paljon energiaa. Tästäkin voin päätellä että unella on ollut suuri vaikutus. Kuten on ollutkin. Koen olevani valmis kohti uutta.

Töissä kun en tosiaan ole ollut kuin satunnaisia keikkoja tekemässä, niin tänään soitettiin vanhasta tutusta paikasta jos pääsisin ainakin muutamaksi viikoksi töihin. Ja nyt koen olevani siihen valmis. Aiemmin en olisi ollut. Tarkoituksensa tälläkin. Kaikella on oma aikansa ja paikkansa.

Elämä kaiken monimutkaisuuden sisällä on hyvinkin yksinkertaista. Pitää vain oivaltaa tietyllä tavalla. Se mitä sisimmässäsi tapahtuu, mitä ymmärrät, sillä on suuri merkitys.

Loppujen lopuksi, kaiken ajatusleikin ja niiden tuomien "illuusioiden" myötä, sinulla on kaikki hyvin. Jos kuuntelet hiljaa itseäsi, päästät sen tunteen sydämeesi, Rakkauden itseesi, niin kuulet sen. Ei, tunnet sen. Tämä on minun mielipiteeni, ei sen tarvitse olla muiden. Minä koen sen näin.

Henkiseen hyvinvointiin pitäisi ihmisten satsata enemmän. Eikä se tarkoita tekemällä asioita. Tottakai niilläkin on merkitystä ja tuovat sitä hyvinvointia henkisesti, mutta. Sitä voi olla tekemättä yhtään mitään. Se kaikki kun löytyy itsestäsi. Kaikki mitä on.

Nyt jos esimerkiksi sattuisikin niin että sydämeni särkenyt mies seisoikin oveni takana (mitä hän nyt ei tule tekemään pieneen hetkeen, sen tiedän), niin olisin valmis ottamaan hänet vastaan. Toissapäivänä en vielä olisi ollut.

En väitä että hän olisi "minun kohtaloni" siinä mielessä mitä yleensä ajatellaan. Tai suurta rakkaustarinaa. Ei tarvitse olla tarinaa. On se tunne. Se tunne on se mitä kaikki on. Hetki toisen kanssa, läsnäolo. Kosketus. (Olen ystäväni kanssa jutellut paljonkin tästä asiasta) 

Mutta polkumme kohtaavat, se on kirjoitettu tähtiin. Se mitä se tuo tullessaan, en edes mieti. En ryhdy spekuloimaan mitään. En ajattele että ryhtyisymme seurustelemaan tai mitään muutakaan, koska se ei välttämättä menisi niin. Eikä se haittaa. Kohtalonamme on vain selvittää mitä meidän välillämme on. Ei muuta. Eikä sillä asialla ole kiire. Kaikki tapahtuu ajallaan. 

Tänään minulla on hyvä olla. Vapautunut olo. 

"Olen astunut kynnyksen yli, ja nyt vihdoin myös näen mitä toisella puolella on.

Haistan syksyn, näen värit eri tavalla, tunnen tuulen. 

Hymyilen."

Hiljaisuuden Sanat

Sanat hiljaisuuden
tunnen kaipuun kutituksen.
Vahvat lyönnit sydämen,

tasaisen ja rauhallisen.

Kuin rumpu se sisälläni soittaa

Sinuun perääsi huutaa koittaa.
Kosketuksesi suloinen ja pehmeä,
kaipaukseni aivan hirveä.

Katseeni täynnä tunnetta,

Ei, en tähän nyt rupea.

Tulet luokseni kun aika on oikea.

Minulla on tarve parantua,

antaa vain ajan kulua.

Olen itselleni armollinen

ymmärrykseni laaja, 
monipuolinen.

Suljen silmäni
mieleni hiljaisuus täydellinen

annan sen sieluani koskea
silittää soinnuillaan hellästi poskea.

Köynnös sisälläni kasvaa
sielun puutarhaa hoitaa,
ajatusten solmut aukeaa.
Olen läsnä hetkessä
sen hyväilemässä rauhan meressä.
Annan elämän kuljettaa
tuulen kosketuksellaan rauhoittaa.

Elämä
Kohtalo.
Rauha.

Oma prosessini

Tämän aamun aloitin siivoamalla, kun olin vienyt pienimpäni hoitoon ja isommat lähteneet kouluun. Niin, en siis ole nyt töissä. Töitä olisi tarjolla, olisi ollut tämän kuun alusta lähtien, mutta tilanteestani johtuen tein tietoisen valinnan "olla köyhä".
Rahan arvo on mitätön verrattuna omaan hyvinvointiin. Ja nyt on tilanne jossa tarvitsen aikaa itselleni. Aikaa prosessille jota käyn läpi. Prosessi, joka minun täytyy käydä läpi, ennen kun voin jatkaa täysillä eteenpäin. Avioero.

Eilen illalla juttelin ystäväni kanssa puhelimessa. Meidän puheluillamme on tapana venyä, aina löytyisi lisää asiaa, mutta myöskään hetken hiljaisuus sanojen ja lauseiden välillä eivät häiritse. Nautin hänen kanssaan juttelusta suunnattomasti.
Olen sitä mieltä että tämän ihmisen pitäisi olla aivan toisella alalla. Hän ikäänkuin antaa työkaluja miten toimia oman pään sisällä. Tai ei toimia, vaan ajatella. Ymmärtää. Onko tämä hassusti sanottu?
Tämä henkilö ei ole ollut elämässäni pitkään, vaikka siltä kyllä tuntuu. Hän tuntuu turvalliselta, luotettavalta. Hän on läsnä.
Kohtaamisemme oli tarkoitettu. Ilman tätä henkilöä tietyt asiat elämässäni polkisivat paikoillaan, tai ainakin prosessini olisi hitaampaa. Hän auttaa minua avaamaan solmuja pääni sisällä. Näen ja tunnen itseni kirkkaammin. Sitä hän teki myös eilen.
Ajattelen yhä vahvemmin että kaikelle on tarkoituksensa. Sen huomaa aivan pienistäkin asioista. Kaikelle on tarkoituksensa, uskoni siihen on vahva.

Ymmärsin sen että haluan käydä tämän prosessini läpi, ilman että kohtaisin nyt "suuria tunteita".
Siksi en kaipaa ketään sekoittamaan pakkaani, päätäni, elämääni.
Ja vaikka kirjoitin jossain aikaisemmassa blogissani että olen vapaa, niin ymmärrän sen että en voi olla täysin vapaa ennen kuin tietyt ajatukseni ovat läpikäytynä. Ymmärrettynä ja täysin hyväksyttynä. Silloin ne asiat eivät ole niin läsnä ajatuksissani, vaan voin päästää niistä irti.
Antaa niiden leijua tiehensä.
En ehkä saa kirjoitettua asiaa tähän juuri sillä tavalla kuin sen ymmärrän. Ymmärrettävästi.

Henkilö joka särki sydämeni, teki oikean ratkaisun palatessaan vaimonsa luokse. Mikäli hän ei olisi tehnyt tuota ratkaisuaan, en minä olisi kyennyt tekemään tätä avioeroprosessia loppuun, antaa sille ja itselleni aikaa. Eli silläkin on tarkoituksensa.
Hän palaa vielä elämääni. Välillämme oli ja on yhä jotain erityistä.
En että tarvitsisin häntä. En tarvitse tietyssä mielessä ketään, siksi minun on niin helppo hyväksyä hänen ratkaisunsa. Hänellä on oma prosessinsa vielä edessä. Hän teki helpon ja turvallisen ratkaisun, minä taas vaikean, ja raskaan.
En tehnyt sitä hänen takiaan. Päätöstä erota aviomiehestäni. En todellakaan. Tein sen itseni takia, oman hyvinvointini, oman onnelllisuuteni.
Minun takiani. Minun. Ja myös lasteni takia.
Se että edelleen rakastan tulevaa ex-miestäni, tekee tästä vaikeaa. Hyväksyn sen että rakastan. Minä saan rakastaa häntä, vaikka en voi häntä kumppanikseni ottaa enää.

Tässä hetkessä olen onnellinen.
Minun ei tarvitse pelätä mitään, minun ei tarvitse suorittaa mitään.
Vatsani on täynnä herkullista avokadopastaa jota äsken tein, ja söin.
Aurinkokin alkoi hymyilemään, lämmittämään paisteellaan.

Tämä hetki tässä,
on juuri hyvä nyt.

Arki ja äitiys.

Sade heittäytyy alas taivaalta tihkuna, istun keittiön pöydän ääressä kahvikuppi vieressäni, musiikin soidessa taustalla. Spotifyn jokin suosittu lista. Mm.

Olen käynyt aamulla kävelyllä sen jälkeen kun vein pienimpäni hoitoon. Silloin aurinko vielä paistoi, ja sen lämpö tunkeutui iholleni saaden hien pintaan kevyemmin. Ihanaa.

Mietin että ehkä minun pitäisi hieman useammin päivittää kirjoituksiani. Joku käy näitä joskus lukemassa, mutta ei se olekaan se minun pointtini kirjoittaa, lukee kuka lukee. 

Tylsää tavallista elämää ja mielenkoukeroiden pohdintaa, iloa, surua, arkea. Kiinnostaako se ketään?! Aivan samantekevää, sillä minulle tämä on vain kanava kasvattaa itseäni. Minulle itselleni tärkeämpi kuin muille. 

Hymyilen, tylsä on ehkä väärä sana. En koe että elämäni on tylsää, siinä tapahtuu jatkuvasti jotain. Ja olen oppinut huomaamaan sen. Olen avoimempi elämälle. Olen avannut sydämeni elämälle. Ja silloin huomaan myös mitä tapahtuu.

Itseasiassa elämässäni tapahtuu paljon. Suuria asioita, pieniä asioita. Mutta kaikki yhtä merkityksellisiä. Tai merkityksettömiä, miten sen ottaa.

Elämähän on loppujenlopuksi juuri sitä mitä sinä siitä teet. Miten sinä ajattelet. Olen siitä aikaisemminkin kirjoittanut.

Ja tällä hetkellä, toisen eroni jälkeen, olen ymmärtänyt että minä en tarvitse ketään elämääni ollakseni ehjä. Olen tyytyväinen "yksin". Sekin kaksipiippuinen juttu. Loppujenlopuksi en ole koskaan yksin, minulla on rakkaita ympärillä niin paljon. Mutta toisaalta, jokainen ihminen on yksin koko elämänsä. Yksin me seisomme, yksin me elämme, itsemme kanssa. Koko elämän. Loppujenlopuksi olet ja elät vain itsesi kanssa. Et pääse itsestäsi irti. Voit yrittää, ja varmasti moni sitä yrittääkin. Tällä tarkoitan halua päästä todellisuudesta pois, sitä karkuun, turruttaa itseään, kuten huumeilla, alkoholilla.. Toisaalta, todellisuutta sekin.

Eilen. Äitinä, koin suurta huolta ja surua lapsestani, teini-ikäinen, esikoiseni, jolla oli henkisesti todella paha olla. Kipu joka saa hänet satuttamaan itseään fyysisesti. 

Se pistää matalaksi, pistää miettimään. Oman lapsen pahaa oloa on hirvittävä katsoa. Silitin hänen hiuksiaan ja katsoin kun hän itki.

Mutta lapselle tieto siitä, että olen aina läsnä, aina kuuntelemassa, eikä ole mitään asiaa maailmassa mikä jättäisi minut äidin roolistani, toivottavasti auttaa edes asteen verran. Tuo sitä turvaa ja antaa rakkautta. Niitä kaikista tärkeimpiä asioita. Ja valaa luottamusta.

Rakastan lapsiani yli kaiken, he ovat elämäni valo. Kun minusta tuli äiti, olisin voinut sen tatuoida otsaani. Olin niin ylpeä. Muistan vielä kun menin kauppaan yksin, ilman pientä prinsessaani, huomasin välillä "heijaavani" kauppakärryjä, kuin ne olisivat olleet lastenvaunut. Tämä sai  minut aina hymyilemään. Ajatus siitä saa yhä.

Äitiys. Maailman upein ammatti. Maailman upein rooli. Valitettavasti myös niitä väheksytyimpiä "ammatteja". Mikään koskaan ei tule merkitsemään minulle niin paljon kuin äitinä oleminen.

Lasten kanssa minä kasvatan samalla itseäni. He kasvattavat minua siinä missä minä heitä.

Äidin arki osaa olla hektistä, enkä nyt väheksy isyyttä, en todellakaan. Ihan yhtälailla merkitystä on isyydellä, mutta puhun nyt vain äitiydestä, sillä olen äiti, en isä. Yllätys, yllätys. :)

Minulla, monen lapsen äitinä, jotka ovat eri-ikäisiä ja tarpeet erilaisia, arkirumba on aikamoista. Varsinkin nyt yksin ollessani. Mutta oma on valintani ja perheemme voi nyt paremmin kun olen eronnut. Omaan jaksamiseeni saan tukea, enkä pelkää pyytää apua, tai myöntää sitä että aina ei vain jaksa.

Välillä olen sulkeutunut vessaan itkemään väsymystäni, ja sallin sen itselleni. Minulla on lupa olla myös väsynyt. Ja kerron sen myös lapsilleni. Välillä huudan, en ole täydellinen. Yritän tosin välttää sitä, joskus se vain on vaikeampaa jos on väsynyt. Silloinkin selitän sen lapsilleni. 

Haluan opettaa heille että on lupa tuntea ja näyttää tunteensa. Haluaisin heidän oppivan sen että tunteista on myös hyvä puhua, eikä mikään aihe ole sellainen mistä ei voisi puhua.

Olen itse avoin keskustelemaan mistä hyvänsä. Ei ole aihetta joka minusta olisi tabu. Miksi olisi? Olen sinut kaiken kanssa. Mikä tärkeintä, olen sinut itseni kanssa.

Arki on raakaa työtä, oma asenne ratkaisee.

Välillä jätän huoletta arkiset askareet tekemättä, eivät ne tekemällä katoa. Lähden mielummin vaikka puistoon pienempieni kanssa nauttimaan ulkoilmasta ja heidän kanssaa olosta. Kyllä kotia kerkiää puunata ja siivota. Asia kerrallaan, ja tärkeysjärjestykseen.

Hyvä äiti ei tarkoita sitä että koti on siisti ja aina täydellinen. Ei, se tarkoittaa aivan muuta. Se on sitä mitä sinä annat lapsellesi. Läsnäoloa. Aina ei tarvitse olla keksimässä jotakin erikoista mitä tehdä. Arkiset asiat ovat niitä mitkä eniten merkitsevät. Pienet ilot elämässä.

Ole läsnä lapsesi elämässä, näytä että sinua kiinnostaa. Nauti siitä, se merkitsee lapselle paljon. 

Elän päivän ja hetken kerrallaan,

nautin elämän tuomista asioista.

En elä menneessä, enkä tulevassa.

Menneisyyden kanssa olen sinut. 

Tulevaisuus on arvoitus.

Ymmärrys

Ymmärrys ja todellisuuden kohtaaminen. Läsnäolo hetkessä.

Olen vihdoin saanut uuden tietokoneen ostettua, joten kirjoittaminen helpottuu hieman.
Musiikki soi taustalla, kuten usein tekeekin. Vahvasti mukana elämässäni.
Harvinaista, olen kotona yksin, ei ole vastuuta kenestäkään juuri nyt. Ja tällä tarkoitan lapsiani. Isommat ovat omalla isällään, pienimmät muutaman tunnin omallaan. Harvinaista herkkua minulle. Ja nautin.

Ymmärrykseni itsessäni lisääntyy.
Olen aikaisemmin kirjoittanut ihmisestä joka särki sydämeni. Ihminen, joka ei ole enää fyysisesti läsnä elämässäni.
Se mitä en ole nyt kertonut, on se että olen kuullut hänestä.
Olin menossa tapahtumaan jossa tiesin hänen olevan läsnä, mutta kohteliaana ilmoitin hänelle että olisin tulossa. Häneltä tuli seuraavana päivänä lähestulkoon paniikinomainen viesti facebookin mesen kautta jossa kertoi että en tule pääsemään hänen lähelleen ja hänellä on kaikki tarvittavat ihmiset nyt ympärillään.
Täytyy sanoa että minulla kesti hetki edes tajuta että viesti oli juuri häneltä. Niin paljon tuskaa ollut pitkään, ja odotusta.
Hän selitti palanneensa takaisin yhteen vaimonsa kanssa. Että hän rakastaa vaimoaan kaikista eniten. Uskomatonta kyllä, minuun ei koske tämä tieto. Ei. Minä ymmärrän. Ja hyväksyn tilanteen. Tiedän miten asia on, ja niin tietää hänkin, vaikka ei myöntäisi asiaa juuri nyt.
Miksi hänelle olisi ongelma olla minuun yhteydessä ystävänä, ellei hän tietäisi että minä sekoittaisin hänen päänsä ja maailmansa? Sen takia hän ei halua olla yhteydessä, tietää tunteensa olevan vahvemmat minuun kuin kehenkään. Hän ei halua sekoittaa helppoa ratkaisuaan. Eikä se minua haittaa. Tiedän että hän palaa elämääni, menee siinä kuukausia tai vuosia. En voisi olla asiasta yhtään varmempi. Tiedän että hän tulee seisomaan oveni takana vielä. Kädet housujen taskussa, katse epävarmana. Näen jopa että se on kylmää aikaa.. pimeää aikaa vuodesta. Näin näen.

Olen ymmärtänyt sen että en haluaisi edes häntä elämääni juuri nyt. En vain halua sitä. En olisi valmis siihen mitä se toisi tullessaan.
En, ymmärsin sen tässä muutama päivä sitten. Haluan nyt vain tehdä eroprosessin rauhassa, tottua siihen ja olla itsekseni.
Parisuhdetta sen perinteisessä merkityksessä en kaipaa. En halua olla sidottu, enkä halua sitä enää koskaan. Enkä edes voisi olla sidottu. Ajatukseni ja olemiseni ovat muuttuneet. Minä olen muuttunut. Ei, käytän väärää sanaa. En ole muuttunut. Olen vain ymmärtänyt.
Eli sillekin täysin tarkoituksensa että hän päätti palata yhteen vaimonsa kanssa. Hyvä näin.

Minun olemiseni. Minulla on kaikkea ympärilläni mitä nyt haluan ja "tarvitsen". Kaikki ajatukset ja ymmärrys asioista lähtee minusta itsestäni. Työkalut siihen ymmärtämiseen tulevat välillä ulkopuolelta, mutta kaikki, niin kaikki, on itsestäni kiinni.
Yllätän itseni, jos en päivittäin, niin ainakin viikottain. Huomaan ymmärtäväni asioita eri tavalla kuin ennen, uskaltavani enemmän kuin ennen.
Olen ehjempi kuin koskaan.

Liekö ollut sattumaa, että samana päivänä kun sydämeni särkenyt ihminen otti yhteyttä ja kertoi miten asiat ovat, samana päivänä kannoimme tulevan exmieheni kanssa hänen huonekalunsa ulos tästä talosta. Koin mielettömän vapauden tunteen. Kaksi suurta taakkaa putosi "harteiltani". Saivat lopun. Pisteen lauseen perään. Kaksi kirjaa sulkeutui yhtä aikaa.
Eräs ystäväni sanoi kun soittelimme sinä iltana, että hän kuulee sen äänestäni. Hyvän olon, pudonneen taakan.

Olen vapaa.
Tunne on uskomaton.

"Kahleet menneisyyden

avaavat oven tulevaisuuden.

Tätä hetkeä hengitän,

sisimmästä pois kaikki mitä jännitän.

Tunnen sykkeen elämän,

Hymyilen."

Avioeron tuskaa

Avioero.

Sana, joka pysäyttää. Sana jolla on niin suuri merkitys, ja joka pitää sisällään niin paljon.

Olen eronnut kerran. 

Nyt eroan toisen kerran. Tätä kertaa en olisi halunnut.

Ensimmäinen ero oli suhteellisen helppo. Vaikka lapsia oli kuvioissa, silti, minun sisimpäni ja rakkauteni oli erilainen kumppaniani kohtaan.

Tämä "vastasyntynyt" eroni on vaikempi. Pitkään pohdittu asia, ja päätös joka oli raskas tehdä. Mies jonka kanssa ajattelin vanhat päiväni viettää. 

Mutta en voi ummistaa silmiäni todellisuudelta. Rakkaus on rinnassani yhä, siksi itkenkin, sillä minuun koskee. Koskee erota ihmisestä jota rakastaa, mutta tuskallinen totuus on että suhteella ei ole pohjaa. Luottamus meni jo monia vuosia sitten, eikä se ole tullut takaisin. Päinvastoin, se on saanut kolhuja vain lisää.

Ei tämä asia tarvitse täydellistä selitystä. Vaikka miten koskee, ja vaikka miten kaipaan hyviä puolia tässä ihmisessä, se ei auta unohtamaan sitä miten minuun koskee myös hänen kanssaan. Miten huonosti voin.

En olisi uskonut että käyn myös tätä surua tällä tavalla läpi, kuten teen. Kipu joka tuli vasta jälkikäteen. Tajuntaani iski, että meillä ei tule olemaan niitä hyviä hetkiä samalla tavalla yhdessä enää koskaan. Ne ovat poispyyhittyjä. Ikuisiksi ajoiksi.

Minun on parempi olla näin. Joku voi ajatella että ajattelen itsekkäästi. Ei, sitä minä en tee. Minä ajattelen omaa hyvinvointiani, sillä minä itse elän itseni kanssa joka ikinen päivä. Ei kukaan muu. Minun pitää olla rehellinen itselleni. 

Olen aina ollut ihminen joka on pistänyt kaikki muut oman hyvinvoinnin edelle, ja teen sitä omalla tavallani yhä. Mutta ymmärrän myös että oma hyvinvointini on oman elämäni a ja o. Ilman sitä en voi olla antamassa hyvinvointia muille.

Jokainen ero on erilainen. Jokainen ero oma yksilönsä. Mikään ero ei ole samanlainen toisen kanssa. Mutta prosessi yleensä suhteellisen samankaltainen. Välillä enemmän kipua, välillä vähemmän. Saattaa toki olla "helppojakin" eroja, mutta niistä minä en tiedä. Joten niistä en myöskään voi kirjoittaa.

Erossa osapuolia on aina kaksi. Toinen saattaa olla jätetty ja silloin toisesta tulee jättäjä. Tai kuten ensimmäisessä erossani, teimme yhteispäätöksen. Mutta hän koki tuskaa sen jälkeen kun ymmärsi että minä en pyörräkään päätöstä, vaan halusin oikeasti erota. Ja siinä vaiheessa minä olin jättäjä.

Jättäjä olen myös tässä erossani. Erossa joka jättää minuun syvän jäljen. Prosessi joka tulee vaatimaan minulta myös pitkän ajan sopeutua täysin tähän.

Painan pääni ja huokaisen. Kipu ja kaipuu rinnassani sykkivät, ja annan niiden olla läsnä. En pakene. Hyväksyn sen että saan tuntea ikävää ja surua. Hyväksyn sen että minun on annettava vain olla.

En kaipaa parisuhdetta. En halua sitä. Tiedän sen ja tunnen sen. En ole ehjä edellisestä. Enkä minä tarvitse toista ihmistä ollakseni ehjä. 

Kaikki ajatusprosessi mitä olen käynyt läpi, ja mitä käyn yhä, opettaa minua.

Kaipaan kyllä toisen ihmisen läsnäoloa, läheisyyttä.. Kosketusta, asioiden jakamista. Mutta en tarvitse niitä samalla tavalla.

Minulla on elämässäni tällä hetkellä kaikki tarvittavat ihmiset, joilta saan mitä "tarvitsen". Minulta ei puutu mitään.

Se mitä elämä päättää eteeni heittää, on aivan toinen asia. Ne asiat otan vastaan sitä mukaa kun ne ilmenevät.

En halua murehtia etukäteen.

Tiedän että elämä kantaa.

Sen se tekee.

Todella.

Hyvä äiti

Valvooko hyvä äiti,
Vaikka miten väsyneenä,
Silmät ristissä, kirveltäen.
Istuu puoli unessa,
Odottaa kolahdusta oven.
Onko se hyvän äidin merkki?
Vai jotakin muuta,
sanatonta.

Minä istun ja odotan,
tytärtäni,
Kotiin saapuvan.
Haukottelen,
Silmiä hieraisen.
Kello paljon yli puolen yön,
Kietoutuu huoli lailla mustan vyön.
Tytär nuori neiti vielä,
Kokematon, elämän oppitiellä.

Haluaisin kovasti nukkumaan,
Tiedän, odotukseni kohta palkitaan.
Väsymykseni saa päässä takoamaan,
päänsärky tekee tuloaan.

Huoli omasta lapsesta,
Se ei koskaan katoa.
Syvälle sydämeen piirretty on,
Kuvat lasten,
Rakkauteni heitä kohtaan,
Rajaton.

Kasvu

Makaan vuoteessani musiikkia kuunnellen, rauhallisia säveliä, kauniita sointuja.
Pohdin elämää. Miten se avautuu eri tavoin, kun sille avaa silmänsä. Se on aina läsnä, mutta sitä ei näe ellei tietoisesti yritä.
Elämä tuo eteen niitä asioita mitä kulloinkin tarvitset. Esimerkkinä ihmiset. Joillakin on suurempi merkitys ja he tulevat juuri oikeaan aikaan.

Omassa elämässäni on juuri nyt tällainen ihminen. Miespuolinen ystävä. Erikoinen tapa tutustua, mutta se oli tarkoitettu niin. Jaamme henkisesti paljon asioita. Kohtalomme oli tavata juuri Tässä hetkessä. Koen hänen kanssaan syvää hyvänolon tunnetta ja turvaa. Ja Luotan häneen aivan täysin, vaikka emme ole tunteneet hyvin pitkään. Voimme olla vierekkäin sanomatta sanaakaan.
Harvinaislaatuinen suhde harvinaislaatuiseen ihmiseen.

Olen oikeastaan yllättynyt miten oma tuore eroni onkin väsyttänyt minut. Myönnän sen. Tunnustan tunteeni, hyväksyn ne. Se on vahvuuteni.
Myönnän myös että tunnen kipua särkyneestä liitostamme. Surua. Kaipuuta, niihin hyviin asioihin hänessä.
Mutta ratkaisuni on tehty ja se on oikea vaikka koskeekin hyvin paljon.
En ollut edes myöntänyt miten paljon.

Haluan luottaa sydämeeni, sen sanomaan.
Mikään ei koskaan ole yksinkertaista, mutta onko mikään myöskään niin monimutkaista kuin mitä Me itse siitä teemme? Ajatustemme labyrintissä juoksemme umpikujaan kerta toisen jälkeen. Mutta onko se loppujen lopuksi umpikuja? Ehkä emme vain näe sitä mahdollisuutta siinä? Suljemme silmämme siltä, käännämme selkämme ja etsimme toisen reitin. Luulemme sen olevan helpompi.

Älä Juokse karkuun sydäntäsi. Anna sen liekin palaa, lämmitä kätesi sen liekkien nuollessa sisintäsi. Päästä se sisään, vapaaksi. Se on sinussa itsessäsi. On nyt ja on aina ollut. Huomaa se.
Rakasta sitä.

Ajatus

Elämä täynnä uutta, täynnä vanhaa.
Voisi sanoa että joskus asioilla on tapana hajota, mutta tekevätkö ne todella niin? Mielestäni uutta rakentuu vanhan päälle, mutta se ei tarkoita että vanha murtuu sen alta.
Voi olla että vanha toimii peruspilaria uudelle. Ei aina, mutta joskus. Jos sen osaa nähdä niin.

Kaikki elämässä antaa jotakin, antaa itsestään sinulle jotakin. Huomaatko sinä sitä? Ymmärrätkö? Otatko sen vastaan vai työnnätkö pois?

Älä anna ajatusten hallita sinua. Hallitse sinä niitä! Pidä ne renkenä. Opeta niitä, muuta niitä jos et ole niihin tyytyväinen.
Sinulla on voima. Ajatukset ovat vain ajatuksia.

Oma oloni tänään raskas. En tiedä miksi. Tai tiedän. Annan tietoisesti tiettyjen ajatusten olla läsnä, nyt hetken. Kutsuakseni jotakin luokseni.
Mutta se tuntuu raskaalta. Hurjan raskaalta. Mutta se on jotakin mitä minun on tehtävä. Kokeiltava ajatusten voimaa.
Ajatukset ovat energiaa. Uskon sen. Niillä on vaikutus kun uskot. Kun uskot todella, todella, koko sydämestä.
Olen sen kokenut aikaisemminkin, mutta Tämä ajatus on nyt suurempi kuin mikään koskaan. Ja tunnen että nyt on aika.
En tiedä mitä se tuo tullessaan.. Mutta mistä sitä koskaan tietää mitä elämä tuo tullessaan. On osattava nähdä, on osattava uskoa tunteisiin, tai pikemminkin tuntemuksiin.

On luotettava itseensä, nähtävä merkit ympärillä. Mutta toisaalta, se mihin kiinnität huomiota, mitä ajattelet, sen myös huomaat herkemmin ympärilläsi. Se on silloin vahvempana läsnä, kun ajattelet sitä. Eikö niin? Oletko huomannut?

Maailma on täynnä asioita ympärilläsi, mutta havaitset niistä vain osan. Aivosi eivät millään kykene vastaanottamaan kaikkea, joten se valitsee ne asiat jotka sinä koet juuri sillä hetkellä tärkeiksi.Kaiken muun aivot työntävät pois tietoisuudestasi. Huomaat, mutta et näe. Keskityt johonkin tiettyyn, ja se on se asia jonka aivosi myös rekisteröivät.

Hmm.. Näin se vain menee.

Kyllä.

Luomme itse oman tietoisuutemme.

Kohti uutta

Tarkoitukseni oli istahtaa sohvalle tietokoneen ääreen ja kirjoittaa, mutta tietokone päätti toisin, taas.

Pääsen helpommalla kun näpyttelen puhelimella, vaikka tämä hihihihihihihitaampaa onkin.  Mihinkäs Tässä kiire.. valmiissa elämässä..

Napit vain korville, kuuntelen musiikkia ja annan sanojen tulla.

Taas viimepäivinä on tullut pohdittua kovin elämän syvällisiä puolia. Eilen, juhannusaattona, olin Ystäväni luona viettämässä iltaa poikieni kanssa.

Elämän filosofointia punaviinilasi kädessä aamun pikkutunneille saakka. Voi luoja miten se teki hyvää. Ystävät joiden kanssa on hyvä olla, ovat terapiaa sielulle.

Elämässäni on tapahtunut paljon, suurin asia lienee se että eroan, ja mies lähtee n.viikon päästä viimeistään tästä asunnosta pois.

Kaikki se rakkaus joka on ollut, on osittain sydämessä, mutta enemmän muistoissa.

Ymmärrys ja hyväksyntä että yhteinen taipaleemme on ohi on täyttänyt minut.

Olen kasvanut, olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja sitä mitä ympäristö haluaa minulle kertoa.

Silti koen syvällisyyteni olevan vasta vauvankengissä. Niin paljon ymmärrettävää ja opittavaa.

Tutustuin jonkin aikaa sitten ihmiseen, joka saa minut venymään yhä pidemmälle. Syvällisyys ja henkisyys hänessä saa minut uteliaaksi ja kiinnostumaan kaikesta yhä enemmän. Hänessä on jotain hyvin kiinnostavaa.

En usko sattumiin. Kaikelle elämässä on jokin tarkoitus, niin hyvällä kuin pahallakin.

Myös kohtaaminen tämän ihmisen kanssa tuo jotain uutta minulle, ja ehkä minä hänelle.

Mieleni lepää juuri nyt. Tuleva ex-mieheni ei ole kotona (ehkä vasta huomenna), pienimmät lapseni nukkuvat ja isommat puuhailevat omiaan.

Ihana rauha.

En malta odottaa että tästä tulee arkipäivää, että saan nauttia tästä joka ikinen ilta..

Elämä muovaa sinua, se antaa jatkuvasti mahdollisuuksia syvempään, seesteisempään elämään.

Se miten sinä itse kohtaat asiat, miten niistä ajattelet, vaikuttaa siihen miten se sinuun vaikuttaa. ..Nyt jäin lukemaan tuota lausetta yhä uudelleen ja uudelleen, sain sen kuulostamaan hassulta omassa päässäni, enkä loppujenlopuksi tiedä onko siinä järjen hiventäkään.

Mutta tarvitseeko sitä aina ollakaan?

Ei tarvitse.

Go with the flow.

Ajatusten aallokkoa

Miksi ihmisen on niin vaikeaa elää kuten haluaa? Miksi sivuuttaa oman sydämen ääni? Kuuleeko sitä edes?
Niin moni kulkee läpi elämänsä, kuten on kasvatettu, pienestä pitäen opetettu. Tavat ja säännöt, kaikki ajatukset istutettu meihin vauvasta lähtien. Joten onko ihme että oman elämän suuntaa on vaikea muuttaa?! Tai, kun joku tosiaan muuttaa omia tapojaan, ja tottumuksiaan, ajatusten voimalla. Kääntää kaiken opitun päälaelleen, aloittaa alusta, opettaa aivot kohtaamaan asiat uudella tavalla. Mitä se herättää kanssaihmisissä? Kateutta?! Epäuskoa?! Leimataan jeesustelijaksi tai hihhuliksi (onpa siinäkin muuten sana..).. Ei osata ymmärtää, kun toinen on oman päänsä sisällä tehnyt valtavan työn, muuttanut uskoaan, uskoaan itseensä, elämään. Kaikkeen ympärillä olevaan.

Minä olen hyvinkin henkinen ihminen, myönnän sen, ja haluan yhä kasvaa siinä. Se tuntuu upealta. Muuttaa itseään ja omia opittuja ajatusmalleja. Se myös vaatii paljon. Mutta antaa lopulta sitäkin enemmän.
Välillä olen kovin malttamaton, tiedän että tietyt asiat tulevat tapahtumaan, luotan siihen, uskon siihen, mutta välillä on vaikeaa antaa asioiden vain olla ja mennä omalla painollaan.
Olen oppinut hyväksymään, nyt minun pitää opettaa itselleni kärsivällisyyttä. Se kuulostaa hassulta, sillä olen kärsivällinen ihminen. Mutta sydämen asioissa, sitä ei voi hoputtaa.
Ihmisen mieli on niin koukeroinen, uskomattoman paljon mahtuu asioita, muistoja yhden ihmisen sisälle..
Jos ajatus painaisi jotakin, paljonko se painaisi? Mihin se perustuisi?
Älytöntä filosofista kikkailua.. No, olen ollut illan töissä ja kärsinyt valtavasta päänsärystä, ajatukseni lentävät ja liitävät. Mutta oloni on vapaa.
Minä saan ja voin ajatella mitä haluan ja miten haluan. Kaikki voima on minussa itsessäni. Pelkästään tämän tiedostaminen saa rintani pörhistymään, tunnen itseni vahvaksi ja upeaksi.
Harmi etten voi antaa tälläistä tunnetta kenellekään muulle.

Älä ole ajatustesi vanki. Sinä olet juuri sitä mitä itsestäsi ajattelet.
Olet vapaa muuttamaan ajatuksiasi, ihan mihin suuntaan vain, maailma on rajaton ajatusten aallokossa.
Usko itseesi. Luota itseesi.

"Seison selkä suorana laiturilla,
Katse ulottuu ulapalle.
Tuuli tuivertaa hiuksiani,
Tunnen lämmön poskillani.
Meri tyyni,
elämä sulaa hymyyni.
Minulla on hyvä olla."

Totuus

Kyllä elämä osaa olla vaikeita asioita täynnä. Milloin ihminen tietää että tekee oikeita ratkaisuja,  varsinkin ku kyse on isoista asioista jotka vaikuttavat monen elämään?
Minä olen nyt oppinut kuuntelemaan sydäntäni,  ja luottamaan intuitiooni. Huomaan ympärilläni selkeitä merkkejä, ratkaisuni om oikea eikä minun pidä sitä pelätä.

Olen katsonut mieheni surua ja vihaa.  Tulevan ex-mieheni. Hän ei halua hyväksyä tilannetta,  eroa, jota minä haluan. NYT pikkuhiljaa hän alkaa ymmärtämään että tilanne on tosi. Ja häneen koskee.
Itse työnnän tunteet erosta vielä taka-alalle, tunnen jo nyt että tästä tulee vaikeampaa kuin mitä olin ajatellut. Tai kuvitellut.
Ihminen,  jonka ajattelin olevan elämän kumppanini,  lopun elämääni.. Yhteinen tiemme on tullut päätöseen. Osittain. Sillä polkumme jatkuu kyllä vielä yhdessä mutta toisella tavalla, meillä on yhteisiä lapsia. Tilanne vaatii sopeutumista molemmilta.
Vaatii yllättävän paljon, että luopuu itselleen rakkaasta ihmisestä.  Todeta ja hyväksyä se että tämän hetken tilanteen mukaan,  emme voi elää yhdessä. Se vaatii rohkeutta.
Uusi tie pelottaa.
Joutuu luopumaan niin paljosta, mutta saa jotain uutta tilalle.
Asiat eivät koskaan ole yksiselitteisiä.
Ja kuka tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. En sulje sitäkään pois, että joskus palaisimme yhteen. Sitä ei vain voi tietää.

Totuus koskee. Mutta ilman kipua et voi kasvaa. Itkut on itkettävä.  Ne helpottavat tuskan tietä kohti uusia tuulia.

Itse keskityn nyt siihen että joka päivä teen jotain mistä nautin. Ja että joka päivä muistutan itseäni olemaan hetkessä,  elämään hetkessä.  Etsimään jokaisesta päivästä,  jokaisesta tunnista,  jotakin hyvää, jotain iloista, joka saisi minut hymyilemään.
Minun polttoaineeni on positiivisuus. Hymy,  ilo ja nauru.
Minä luotan itseeni.
Minä olen hyvä juuri tämmöisenä kuin olen.
Minä riitän itselleni,  ja muistutan itseäni olemaan hyvä itselleni.  Joka päivä.
Ole hyvä itsellesi.

Kaipuu

Saanko sanoa että kaipaan
Sinun äänesi pehmeää sointia,
Käsiesi vahvaa kosketusta,
Silmiesi katsetta,
Vain lähellä sinua olemista.
Käsi kädessä kulkemista.
Kaipuu kouraisee syvältä,
Valtaa lämmöllä kaikkialta.
Sinä olet läsnä sydämessäni, 
Siksi tunnen sinut,
Juuri nyt.
Tässä hetkessä.

Hyväksyntä

Elämässä on monta kysymystä,  joille ei löydy vastausta.

Pienessä ajassa olen oppinut ja kasvanut jopa luvattoman paljon. Olen käynyt läpi, ja käyn yhä, suurta kasvun aikaa.

Ymmärrys elämästä, ajatuksista, olemisesta, aivan kaikesta, on laajentanut minua henkisesti räjähdysmäisesti.

Kuluneet puoli vuotta ovat antaneet minulle jotain mitä en olisi ikinä osannut kuvitellakaan.

Hyväksyn itseni, juuri sellaisena kuin olen. Hyväksyn ajatukseni, hyväksyn tunteeni. Luotan sydämeeni, etsien yhä ituitiotani,  haluten vahvistaa sitä.  Uskon itseeni. Luotan siihen että rakkaus on aina läsnä, vaikka fyysisesti sen jakaminen ei olisi mahdollista aina. Tunne säilyy sydämessä. Kukaan ei voi sitä viedä pois eikä turmella.  

Uskon kohdanneeni pariliekkini, sielunkumppanini. Ja hyväksyn sen että hän ei ole -ainakaan juuri nyt- läsnä elämässäni. Hän on silti läsnä sydämessäni. Se riittää.

Tiedän että tämän kohtaamisen jälkeen mikään ei ole enää samoin, minä en ole enää sama joka aiemmin olin, olen enemmän. Hän herätti todellisen minäni.  Eikä kukaan voi antaa minulle mitä hän antoi.

Hyväksyn sen.

Olenkohan etsinyt häntä jo monen elämän ajan?

On harvinaista kohdata toinen puolikkaansa, ihminen joka täydentää sinua. Ihminen jonka kanssa tuntuu että hänen luonaan on kotisi.  Hän on kuin vanha rakas flanellipaita. Hänen kanssaan on helppo olla. Hän herättää tunteet tavalla jotka saavat hämmästymään.  “Koska en kai minä nyt tuohon voi.. miten se on mahdollista?” Etsit virheitä ja löydätkin niitä,  mutta ne eivät merkitse mitään sen rinnalla mitä hän sinulle antaa henkisesti,  ja miten hän saa sinut tuntemaan.

Kohtaaminen ei ole helppo.  Se tuo tullessaan niin  rajuja tunteita että niiden käsittely saattaa olla liian vaikeaa, jopa pelottavaa. Sitä saattaa paeta.

Minä ymmärrän.

Vihdoinkin.

Ymmärrän.



Pariliekistä enemmän Päivi Kaskimäen kirjoituksessa "Pariliekit elämän keväässä":
http://hidastaelamaa.fi/?s=pariliekki