Tarina

Ujo tyttö kohtaa ujon pojan. He kävelevät kirkkaana talvi iltana vierekkäin,  pakkaslumi narskuu heidän askeleistaan. Sanat ovat harvoja,  he näkevät toisensa ensi kertaa, eivätkä ole koskaan olleet vastaavassa tilanteessa. Kirjoitettuja sanoja he ovat vaihdelleet jo pitkään, mutta nyt, he eivät tiedä mitä sanoa. Ujostuttaa katsoa toista. Sanat takertuneina kurkkuun. Silti tuntevat lämmön toisistaan.

Vuosikymmen jos toinenkin vierähtää ja he tapaavat uudestaan. Poika on kasvanut mieheksi ja tyttö naiseksi,  heillä on molemmilla lapsia ja paljon iloja ja suruja on mahtunut kuluneisiin vuosiin.
Sanoja löytyy koko ajan. He kertovat toisilleen kaiken. Ymmärtävät toisiaan. Ja he vetävät toisiaan puoleensa silmittömästi. He rakastuvat. Se hämmentää heitä molempia. Muutaman kuukauden ajan he jatkavat ajatusten vaihtoa intensiivisesti. Näkevätkin toisensa muutaman kerran. Suutelevat. Sen pidemmälle he eivät mene.
Mies lupaa että vaikka mitä tapahtuisi,  naisella olisi aina erityinen paikka hänen sydämessään.
Tämän jälkeen mies vähin äänin katoaa naisen elämästä, jättää jälkeensä hiljaisuuden. Nainen ihmettelee, ei voi uskoa todeksi. Nainen kärsii. Mies ei vastaa. Naiseen koskee valtavasti, sydän vuotaa verta. Hän itkee iltaisin, kunnes hyväksyy asian, antaa sisimmässään anteeksi miehelle ja hänen olonsa helpottaa hieman.
Kaikelle on tarkoituksensa.
Nainen tietää mitä kaikkea kuluneet kuukaudet miehen kanssa hänelle antoivat. Hän ymmärtää mistä kiittää miestä. Hän kokee pientä mielenrauhaa. Toistaiseksi.

Se miten tarina päättyy,  en osaa sanoa. Oliko kaikki hetken huumaa ja valetta, vai perustuiko se johonkin niin aitoon, että se kestää läpi vuosien ja odottaa vain omaa aikaansa milloin jatkua..

Parisuhdetta ei voi suorittaa

Olen vellonut ajatusteni kanssa, olen itkenyt, mutta en ole unohtanut nauraa, vaikka se onkin ollut vaikeampaa juuri nyt.
Pienet asiat elämässä, ovat tärkeitä, ja saavat hymyn huulille. Muistakaa nauttia elämän pienistä asioita!
Tunteeni ovat ryöpsähdelleet ja olen ottanut ne vastaan. Ystäväni ovat ottaneet ne vastaan, kuunnelleet, tukeneet.

Parisuhdetta ei voi suorittaa. 
Pelkkä rakastaminen, niin iso ja  tärkeä asia kuin onkin, ei riitä. Suhde vaatii töitä toimiakseen, molempien pitää kehittää itseään siinä ja laitettava itsensä likoon. Täysillä. Silloin voi onnistua.

Raskas on sydämeni.
Tarvitsen tilaa. Jos ei eroa niin ainakin asumusero on tultava. Valehtelen itselleni jos annan myöten ja jään nykyiseen suhteeseeni, ja annan sen olla levällään. Silloin tuudittaudun vain siihen mitä on, unohdan sen mitä minulla voisi olla. Unohdan sen mitä minä haluan.
Mutta voi luoja miten vaikeaa on. Tiedän että satutan puolisoani äärettömän paljon, hän on nyt jo peloissaan, ja vihainen. Eikä hän puhu. Hän ei osaa kommunikoida puhumalla. Se on yksi osa ongelmaa. 
Tiedän mitä haluan parisuhteelta ja minua satuttaa ettei hän pysty sitä minulle antamaan. Rakkaus ja vetovoima välillämme ei riitä pelastamaan suhdetta.
Mutta emme pysty palaamaan takaisin entiseen. Sitä ei enää ole.

Minä en ole valmis enää vain tyytymään. Haluan olla onnellinen, ja minulla on oikeus siihen. Kaikilla on siihen oikeus. Mutta vain sinä itse tiedät omat ratkaisusi, ja sen että mikä tai mitkä asiat tekevät sinusta onnellisen.

Miten suhteet voivatkaan olla niin vaikeita.. 
Minun ajatukseni pyörivät jatkuvasti ympyrää, jossittelevat, epäröivät, mutta sydämessäni tiedän. 
Näin sen on nyt mentävä. 
Askel on vaikea ottaa. Niin tuskallisen vaikea. Mutta se on otettava. 
Mentävä kohti tulevaa.
Muuten emme pääse eteenpäin.
Olen tehnyt päätökseni.

Parisuhde

Parisuhde.
Monille itsestäänselvyys.  Miksi? Sitä se ei ole eikä saisi koskaan olla. 
Mietitkö miksi valitsit juuri tämän hetkisen puolisosi?  Ehkä hänessä oli, ja on ehkä edelleen se jokin joka sai aistisi heräämään, jokin asia hänessä veti puoleensa.
Rakastuit. 
Mitä jos huomaat ettei se riitäkään? Mitä jos rakkautenne ei riitäkään. Jos parisuhteesta puuttuu monta olennaista asiaa, voiko se silloin toimia? Ei voi, ei täysin, vaikka miten haluaisit.
Suhteessa on aina mukana kaksi, ja molempien tasapuolinen panostaminen siihen on tärkeää. On tärkeää kokea että tulee kuulluksi.  On tärkeää pystyä puhumaan asioista, kaikesta maan ja taivaan väliltä. Olla parhaita ystäviä. Kumppaneita tasa-arvoisesti. 
Tärkeää on olla rehellinen, se luo luottamuksen,  joka on suhteen perusta. Ilman luottamusta, mitä teillä voi olla? Ei ainakaan ehjää suhdetta.
Miten vaikeaa on lähteä suhteesta jossa rakastaa toista mutta tietää että vaikka hyviä hetkiä olisi, kuten niitä on ollutkin, niin arki ei vain toimi.

Minä rakastan miestäni. 
Hän vei jalat altani ensi kertaa suudellessamme. Uskomaton vetovoima. Siitä on jo monta vuotta, silti yhä tunnen saman.
Surullisena myönnän että yhteisten vuosien aikana ongelmia on ollut, ja luottamukseni häneen on kärsinyt monta kertaa. Hän on ollut epärehellinen, satuttanut sillä minua, hyvinkin kovasti ja monta kertaa. Minulle rehellisyys on niin suunnattoman tärkeä asia, ja olen sen hänelle sanonut.  Vaikka asia olisi mikä, ole silti rehellinen, älä koskaan valehtele. Valehtelu satuttaa moninkertaisesti enemmän. Minulle se on niin tärkeä asia.
Aina olen antanut anteeksi ja uuden mahdollisuuden hänelle näyttää että hän kunnioittaa minua ja arvojani,  kuuntelee minua, ja kuulee mitä sanon.
Mutta aina olemme palanneet samaan tilanteeseen. Kuten nyt. Mutta nyt tilanne on vakava.
Minä seison kynnyksellä, enkä tiedä astuisinko takaisin sisään vai ovesta ulos.
Minua pelottaa,  olen suunnattoman surullinen. Sen myöntäminen ettei takaisin entiseen ole enää paluuta, se on helvetin vaikeata.  Myöntää että ei tästä mitään tulekaan, vaikka rakastaa. On todella vaikea lähteä tutusta ja turvallisesta.  Helpointa olisi kääntyä takaisin ja antaa se mahdollisuus vielä jonka puolisoni haluaa. Se olisi se helppo ratkaisu, niin. Helppo kenelle? Ketä ajatellen? Pääsisin itse helpolla, mieheni olisi tyytyväinen, ja olisimme kenties onnellisia, jonkin aikaa. Mutta olisinko minä todella onnellinen?

Haluan enemmän.
Haluan rinnalleni ihmisen jonka kanssa jakaa sieluni, sydämeni lisäksi. Haluan henkisen yhteyden,  haluan että minut kuullaan, haluan tukea, kannustusta. Ihmisen joka pitää minua sylissä kun minulla on paha olla. Joka nauraa kanssani, itkee kanssani.
Haluan ihmisen jolle pystyn kertomaan kaikki typerimmätkin asiani, ja joka kertoo minulle omat ajatuksensa. Haluan ihmisen joka tuo minuun rauhan. Jonka kanssa minulla on hyvä olla. Haluan voida riidellä,  ja haluan sopia riidat. Ihmisen jonka kanssa puhua. Ovatko nämä asiat liikaa pyydetty?
Haluan kunnioitusta, haluan tuntea olevani tärkeä.

Suru työntää itseään kohti minua. Tarvitsen aikaa. Haluan varmuuden että teen oikean ratkaisun.

Parisuhde vaatii työtä, molemmilta. Parisuhde kokee myrskyjä ja aurinkoa. Se että asioista pystytään puhumaan, on tärkeää
Älä koskaan, ikinä, milloinkaan, pidä toista itsestäänselvyytenä.
Vaali sinulle rakasta ihmistä, älä vain kuuntele, vaan myös kuule mitä toinen sanoo.
Ota kädestä kiinni, sano kauniita asioita. Ole lähellä, mutta anna tilaa.

Ole läsnä.
Arvosta.

Lähellä päätöstä

Olin viikonloppuna yökylässä ystäväni luona, isäntä oli lasten kanssa keskenään kotona.
Koska meillä on ollut ongelmia hänen alkoholin käyttönsä suhteen, joka on vienyt luottamukseni häneen, pyysin lähtiessä että ei ottaisi yhtään. Olen aikaisemmin sanonut (montakin kertaa) että ei ottaisi yhtään mitään kun on lasten kanssa. Tai oikeastaan vaatinut. Kun illalla soittelimme, kysyin onko hän ottanut ja hän vastasi kieltävästi. Itse jäin kyllä epäileväksi.
Seuraavana päivänä tyttäreni soittikin aamusella omia asioitaan ja mainitsi samalla että tiesinkö että, sanotaan vaikka "Kalle", oli juonut edellisenä iltana. Kiitin tiedosta. Mieheni tosin sanoi vielä aamusella puhelimessa että mitään ei ollut ottanut. Samaa sanoi kun tulin kotiin. Tottakai hän kieltää asian ja valehtelee koska tietää että tarvitsen häneltä sitä että juomatta. 
Sanoin että "mitä jos sanon että tiedänkin että olet juonut?". Johon hän vastasi että "no mitä sitten, eihän hän paljon ollut ottanut ja hyvin oli hoitanut lapset". No, totta sekin, mutta pointtini olikin luottamukseni häneen ja se että hänen pitää pystyä olemaan ilman alkoholia ollessaan lasten kanssa. Ja olen hänelle sanonut tuosta niin monta kertaa.. Ja valehtelusta.

Mittani on tällä hetkellä täysi.
En voi elää ihmisen kanssa joka on noin negatiivinen ja johon en voi luottaa. Hän on kuin kuudes lapsi.. Ei, lapsen kanssa on helpompaa, hän tuntuu riippakiveltä. Minua ahdistaa. Tiedän että hän rakastaa minua ja lapsia suuresti, mutta minä en vain jaksa enää. Hän ei ole uskonut kun sanon että haluan häneen välimatkaa.. Eikä hänelle paljon voi puhuakaan mistään mitään kun suuttuu minulle heti.
Parisuhde vaatii työtä (olemme käyneet nyt myös siellä pariterapiassa), mutta tuntuu että hän ei kuitenkaan ole valmis muuttumaan.

Ratkaisu tuntuu niin selvältä, mutta on todella vaikea..
Olen mieluiten yksin lasten kanssa. Niin. Tällä hetkellä ainakin.

Ystäväni luona käyminen oli muuten niin suunnatonta sielunterapiaa ettei tosikaan. Aivan ihanaa! Kyllä tuollaiset asiat ovat suuri voimavara. Ystävät. <3

Yksin parempi?

Mieheni oli tässä reissussa useamman päivän, ja voi että miten minä nautin. 
Vaikka olin yksin lapsikatraani kanssa, ja tottakai se tuo omat haasteensa arjessa tietyissä asioissa, nautin silti. 
Meillä oli rauhallisempaa kotona, ja tuntui hyvältä pitää kaikkia lankoja omissa käsissä, ilman että on siinä joku joka stressaa minua. Oikeastaan minua suututti kun mieheni tuli kotiin. Mitä tämä siis kertoo?

Ja nyt olen miettinyt.. miksi me oikeastaan olemme yhdessä.. Mitä yhteistä meillä on? 
Tämä on tätä minun jatkuvaa analysointiani, mutta pakko minun on miettiä tarkkaan. 
En tiedä mitä haluan, enkä halua todellakaan tehdä mitään hätiköityä. Olen avioliitossa ja se on minulle todella iso ja tärkeä asia. Siksi en luovuta helpolla. 
Jotenkin tuntuu kuitenkin että sisimmässäni tiedän että tulisin eroamaan... mutta. Niin. En tiedä. Se on vaikea ratkaisu, sillä tiedän miten se tulisi koskemaan mieheeni. Minä ja lapset olemme hänelle kaikki kaikessa.. Mutta enhän minä voi olla vain sen takia hänen kanssaan. Toki rakastankin, mutta ei se tunnu riittävän. Niin monet asiat ärsyttävät emmekä ole "samalla taajuudella". Hän on kiltti ja hänellä on kultainen sydän - loppupelissä -  ja ansaitsisi parempaa kuin minut.
Mietin myös että onko minulla vain itselläni vaihe menossa.. vai olenko vain herännyt todellisuuteen? Aika näyttää..

Se ystäväni ei ole enää elämässäni, ja ajattelen häntä edelleen kaikesta huolimatta hyvällä. Haluaisin olla osallisena hänen elämässään, sillä tiedän että hänellä on tärkeitä asioita meneillään, ja olisi ihanaa olla tukena. Mutta hän haluaa tämän olevan näin. 

Ja minä olen heikko. Yritin jälleen soittaa hänelle tänään, vaikka arvasinkin että hän ei vastaa. Kuten ei vastannutkaan. Aina se toivo elää että jos vaikka hän vastaisikin.. Kaipaan hänen ääntään ja hänen kanssaan juttelua.

Mielenkiintoinen elämä, koukeroineen kaikkineen..