Mieheni oli tässä reissussa useamman päivän, ja voi että miten minä nautin.
Vaikka olin yksin lapsikatraani kanssa, ja tottakai se tuo omat haasteensa arjessa tietyissä asioissa, nautin silti.
Meillä oli rauhallisempaa kotona, ja tuntui hyvältä pitää kaikkia lankoja omissa käsissä, ilman että on siinä joku joka stressaa minua. Oikeastaan minua suututti kun mieheni tuli kotiin. Mitä tämä siis kertoo?
Ja nyt olen miettinyt.. miksi me oikeastaan olemme yhdessä.. Mitä yhteistä meillä on?
Tämä on tätä minun jatkuvaa analysointiani, mutta pakko minun on miettiä tarkkaan.
En tiedä mitä haluan, enkä halua todellakaan tehdä mitään hätiköityä. Olen avioliitossa ja se on minulle todella iso ja tärkeä asia. Siksi en luovuta helpolla.
Jotenkin tuntuu kuitenkin että sisimmässäni tiedän että tulisin eroamaan... mutta. Niin. En tiedä. Se on vaikea ratkaisu, sillä tiedän miten se tulisi koskemaan mieheeni. Minä ja lapset olemme hänelle kaikki kaikessa.. Mutta enhän minä voi olla vain sen takia hänen kanssaan. Toki rakastankin, mutta ei se tunnu riittävän. Niin monet asiat ärsyttävät emmekä ole "samalla taajuudella". Hän on kiltti ja hänellä on kultainen sydän - loppupelissä - ja ansaitsisi parempaa kuin minut.
Mietin myös että onko minulla vain itselläni vaihe menossa.. vai olenko vain herännyt todellisuuteen? Aika näyttää..
Se ystäväni ei ole enää elämässäni, ja ajattelen häntä edelleen kaikesta huolimatta hyvällä. Haluaisin olla osallisena hänen elämässään, sillä tiedän että hänellä on tärkeitä asioita meneillään, ja olisi ihanaa olla tukena. Mutta hän haluaa tämän olevan näin.
Ja minä olen heikko. Yritin jälleen soittaa hänelle tänään, vaikka arvasinkin että hän ei vastaa. Kuten ei vastannutkaan. Aina se toivo elää että jos vaikka hän vastaisikin.. Kaipaan hänen ääntään ja hänen kanssaan juttelua.
Mielenkiintoinen elämä, koukeroineen kaikkineen..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti