Ensimmäisenä kerron sen että, ystäväni puoliso sai tietää että meidän kahden välillämme on jotain, ja hän sitten kertoi minun miehelleni asiasta. Tämä se vasta rumban pyöräytti. Ystäväni oli kovin pahoillaan että näin oli päässyt käymään.
Olin itse ajatellut jo viikkoja että puhuisin miehelleni, mutta odotin sopivaa hetkeä. Nyt tämä menikin näin yllätyksenä. Mutta uskon että tarkoituksensa silläkin.
Vaikeaa oli minulle puhua asioista joiden tiedän loukkaavan ja satuttavan toista, kun itse olen syyllinen. Mutta puhuimme, sikäli kun mieheni edes puhui, kuunteli vain. Muutenkin hän on aika perussuomalainen mies joka ei puhua pukahda. (enkä nyt tarkoita kaikkia miehiä, jokainen on oma yksilönsä, toiset vain vaitonnaisempia) Välillä välisemme kommunikointi on vaikeaa, tai no, useimmiten.
Katumusta en tunne, vaikka paha mieli on edelleen mieheni puolesta. En voi katua asiaa joka tuntuu niin oikealta. Ja enhän minä mitään tunteilleni mahda. Ei tunteita voi vain nappia painamalla säädellä. Pahoillani silti olin, ja olen yhä. Toki olisin voinut kieltää tunteeni itseltäni jo alusta lähtien, mutta mitä se olisi auttanut? Olen sitä mieltä että omien tunteiden kieltäminen, asiassa kuin asiassa tekee vain hallaa omalle itselleen ja terveydelleen. Asioiden hyväksyntä helpottaa elämää, siitä pääsee nopeammin "ylitse".
Mieheni antoi minulle anteeksi.
Tämän jälkeen koitimme ottaa ystävämme kanssa etäisyyttä toisiimme, olin miettinyt jopa eroa miehestäni, vakavasti. Vaikka eihän se ensimmäinen kerta ole, miehelläni ja minulla on historiassa tapahtumia jotka ovat melkein johtaneet eroon. Mutta nyt, tiesin että mitä muutakin voisi olla ja ryhdyin pohtimaan omaa elämääni ja sitä mitä minä halusin.
Olemme mieheni kanssa usein riidelleet, ja ahdistun siitä. Nykyään en juurikaan jaksa välittää siitä, tai en anna sen syödä itseäni tavalla kuin ennen annoin.
Oli todella vaikeata vähentää yhteydenpitoa, olimme tulleet niin riippuvaisiksi toisistamme. Molempiin sattui.
Ystäväni kirjoitteli minulle että vaikka mitä tapahtuisi, tulisi hän aina olemaan elämässäni, ja tunteet tulisivat pysymään, ne eivät katoaisi mihinkään. Hän sanoi että hän voisi odottaa vaikka miten pitkään ratkaisuani, että eroaisinko vai en.
Hän itse puolisonsa kanssa oli päätynyt jo aikoja sitten eroon.
Mutta, yhtä äkkiä yhteydenpito hänen puoleltaan loppuikin, hän en vastannut mihinkään millään tavalla minulle.
Eikä vastaa edelleenkään.
Koin pienen helvetin. Väheksyn sanojani, koin ison helvetin. En ole koskaan ollut niin kipeänä, henkisesti ja fyysisesti. Olin aivan poikki.
Sydämeni oli särkynyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni. En ole eläissäni tuntenut moista tuskaa. Kyyneleeni valuivat päivittäin, milloin missäkin. Koitin peitellä sitä mieheltäni.
Itkin, kaipuu raastoi rintaani ja pohdin mitä on tapahtunut, miksi hän ei selitä minulle, miksi hän ei haluakaan pitää yhteyttä?! Edelleenkään en tiedä.
Halusin vihata häntä, ajatella hänestä vain pahaa, mutta en pystynyt siihen loppupelissä.
Aikaa kului, ja aloin hyväksymään tilanteen. Pyörittelin ajatuksia päässäni, ja pyörittelen yhä, mutta en samalla tavalla.
Raukkamaistahan tuollainen käytös on. Voisi jopa sanoa että hän on todellinen kusipää! Mutta siitä huolimatta, tiedän että hänellä on syynsä.
Ja mitä enemmän pohdin, sitä enempi aloin laajentamaan ymmärrystäni. Hänellä on nyt "villit menovuodet" pitkän liiton jälkeen, sekä muita asioita elämässä, joihin minä en nyt mahdu. En pystyisi tukemaan häntä sillä tavoin, tai olemaan läsnä hänen elämässään juuri nyt kuin miten hän tarvitsee.
Annoin hänelle anteeksi, ja mieleni valtasi rauha. Ja annan tunteilleni luvan olla läsnä, vaikka hän ei olekaan. Kaipaan häntä ja tunteeni häntä kohtaan eivät ole muuttuneet. Meidän välillämme oli liikaa jotain mitä sanoin en osaa kuvailla, enkä usko hetkeäkään että tilanne jäisi tähän. Me kohtaamme vielä, jossain vaiheessa kun aika on oikea. Saa silloin nähdä mitä tapahtuu. Ehkä ei tapahdu mitään. Ehkä minä vain kuvittelen kaiken, ehkä kuvittelen tunteeni, niin, sitäkin olen miettinyt. Olenko rakastunut rakastumisen tunteeseen?! En voi uskoa sitä, mutta eihän mikään ole mahdotonta. Hän nostattaa minuun niin lämpimän olon, ja hän tuntui kuin kodilta. Hymyilen kun ajattelen häntä. Nytkin.
Mikä sitten on kuvitelmaa ja mikä totta?
Tajusin tässä joitakin päiviä sitten, että on näissä sydänsuruissa vellomisessa on ollut jotain hyvääkin... että löysin tämän kautta kirjoittamisen uudelleen!
Ilman hänen kannustustaan, ilman hänen tukeaan, en olisi välttämättä alkanut kirjoittamaan. Nyt olen kirjoittanut puolen vuoden aikana enemmän kuin.. yhdeksään vuoteen!
Ja tämä tuo minulle vapautta, tämä tuo minulle lohtua ja kykyä ymmärtää itseäni. Tapani purkaa itseäni ja ajatuksiani. Tämä on se mitä olen kaivannut!
Hän herätti tämän minussa uudelleen. Joten kiitos hänelle siitä.
Outoja sattumuksia vain on nyt muutaman päivän aikana sattunut. Hänen nimensä tulee esille minun arjessani joka päivä, tänään vielä tuplaten.
Artisti jonka musiikki ei erityisesti ole minuun purrut, esittääkin nyt kappaleen joka sai minut hymyilemään. Kuulin sen ensikertaa eilen ensimmäisenä kun avasin radion.
Maailma on täynnä tiettyjä merkkejä ja signaaleja, emme vain osaa aina nähdä niitä, meillä on niin kovin kiire ja ajatuksemme ovat "tukossa".
Tämä laulu on Antti Tuiskun "pyydä multa anteeks kunnolla", mutta pointti tuossa laulun sanoituksessa on aika naseva. Voin vain kuvitella sanovani hänelle tuolla tavalla kun näen hänet. Ainakin osittain, sillä hän tuskin tanssisi edessäni ja keikkuisi...
Mieheni kanssa olemme hakeneet ammattiapua, meidän tilanteemme oli niin pahasti solmussa, ja jotenkin on edelleen. Parempi tilanne kyllä on mitä aikaisemmin, mutta en tiedä pääseekö sitä ikinä entiseen, enkä tiedä haluanko.
Minun luottamukseni häneen on särkynyt vuosien aikana, enkä tiedä voiko sitä enää korjata. Ja ei, kyse ei ole hänen kohdallaan pettämisestä vaan ihan muista asioista jotka ovat sen rikkoneet. Jos sanon sanan alkoholi, ehkä se selventää hieman mistä on kyse.
Nyt haen itseäni, pohdin mitä haluan, annan ajan kulua. Mitään hätiköityä en halua tehdä.
Tuntuu vain että haluan olla yksin (lasteni kanssa). Se tuntuu hyvältä, paremmalta kuin se että hän on kotona kanssamme.
Nautin siitä kun hän on poissa kotoa, silloin meillä vallitsee suurempi rauha ja seesteisyys täällä.
Surullista, niin surullista huomata tämmöinen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti