"Ensimmäinen luku"

Olen jäänyt kiinni kirjoittamiseen.
Rakastan tätä! Vaikka aina se on ollut suunnattoman tärkeä asia minulle, mutta nyt erityisesti. 

Mietin kovasti mitä sitä uskaltaa itsestään tänne kertoa. Voisin sanoa että minulla ei ole menetettävää, mutta kyllä on ja paljon.
Kerroin aikaisemmassa kirjoituksessani "kolikon kaksi puolta" hieman pintaa raapaisten elämästäni.
Rohkenen kertoa siitä nyt enemmän ja tarkemmin. 
Ja näin etukäteen haluan sanoa että jokaisella on oikeus mielipiteisiinsä mutta onko kenelläkään oikeus tuomita toista? Ei ole, minun mielestäni, mutta toki siitäkin voi olla montaa mieltä.

Olen toista kertaa liitossa, kuten jo olen kertonutkin. Liittomme on rakkausliitto mutta ongelmia on ollut alusta lähtien, rakkaus ja anteeksiantoni ovat pitäneet kaiken kasassa. Yhteisiä lapsiakin olemme saaneet.
Minulla on elämäntilanteessani vuosien varrella ollut vaikka mitä, ja henkinen kasvuni on ollut suuri vuosien saatossa, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tuntuu sitä olevan. Oma kasvamiseni ei tunnu loppuvan koskaan. Aina tulee uusia "ahaa"- elämyksiä.
Mutta jatketaan. 
Vajaan puolivuotta sitten vanha ystäväni otti yhteyttä minuun, olemme tunteneet 21vuotta, ja olemme olleet yhteydessä välillä enemmän, välillä on ollut vuosia välissä. Mutta nyt, hän kaipasi kuuntelijaa oman liittonsa suhteen ja niinpä aloitimme yhteydenpidon. Hyvin pian huomasin tietyn sävyn hänen viesteissään tai äänessään ja aloin itsekin reagoimaan häneen tavalla joka hämmensi minua ( tämä ystäväni on siis miespuolinen).
Olen aina ajatellut että kukaan muu mies kuin oma mieheni ei tule vaikuttamaan minuun tai saatikka herätä tunteitani. Olen aina ollut uskollinen henkeen ja vereen, ajatellut että mikään maailmassa ei saa minua pettämään rakastamaani ihmistä.
Mutta tämä ystäväni herätti minussa niin paljon. Soittelimme usein, hän nimittäin asuu pidemmällä, eri paikkakunnalla. Sekä kirjoittelimme sähköpostia ja viestittelimme.

Sitten me myös tapasimme, mutta perheiden kesken, ajatuksena vain tavata vuosien jälkeen. Tämä ystäväni on myös minun ensimmäinen treffikumppanini ikinä. Ujoilta teinivuosilta.
Kun näin hänet pitkästä aikaa, hämmennyin entisestään, hänessä oli jotain sellaista joka veti minua kovasti puoleensa. Olisin halunnut ottaa hänen kädestään kiinni kun olimme molemmat perheet ulkona kävelemässä. Järkytyin ajatustani. Ja hänen kanssaan myöhemmin kun puhuin puhelimessa, kertoi hän tunteneensa samoin. 

Tämän jälkeen meillä alkoi päivittäinen soittelu ja yhteydenpito. Janosin kuulla hänen äänensä joka vaikutti minuun suunnattoman vahvasti. Juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä, iloisista asioista, arkisista asioista, kipeistä asioista, haaveista.. 
Löysimme koko ajan enemmän ja enemmän asioita jotka yhdistivät meitä. Ja se miten hän kannusti minua, kuunteli, tuki minua, kehui kauniiksi.. Se sai minulle aivan uutta energiaa elämääni ja jaksamista arkeen. Olin iloinen ja onnellinen ja itseluottamukseni kasvoi. Hän oli voimavarani.
Miehelläni ja minulla sattui muutenkin olemaan juuri kriisiaika päällä, tilanteemme oli vaikea, eikä tämä tietenkään helpottanut asiaa, minun kannaltani.
Mutta asioilla on tapana järjestyä, ja kaikelle on tarkoituksensa. Näin uskon.

Toisen kerran tavatessamme, jälleen perheen kera kyläillen, meni tilanne pidemmälle. Alkoholilla oli osuutensa asiaan mutta en usko että tilannetta olisi muuttanut se että olisimme olleet selvinpäin. Suutelimme varkain kun muita ei ollut paikalla. Ja sen jälkeen mikään ei ollut entisensä. Emme olisi halunneet pitää sormiamme irti toisistamme.
Vaikka miestäni rakastankin, tuntui tämän ystäväni kanssa kaikki niin oikealta, luontevalta. Uskomattoman luontevalta. Ja vedimme toisiamme puoleemme kuin magneetit. Välillämme tuntui olevan jotain yliluonnollista. Tietty numero tuntui seuraavan joka paikassa meitä, kuten myös muutamat muut hassut tilanteet joita ei ihmiselle satu yleensä ikinä, saatikka useampaa kertaa. Yliluonnollisuus tuntui kuuluvan välillemme.
Hän sekoitti pääni.
Hän sanoi minulle asioita joita en ole ikinä kuullut kenenkään suusta, hänen lämmin pehmeä äänensä kosketti sieluani ja ui suoraan sydämeeni.

Kerran me tapasimme kahdestaan, vain nähdäksemme miltä se tuntuu. Ja sehän tuntui siltä että olisimme kuuluneet siihen.. yhteen. Suutelulta ei voinut silloinkaan välttyä, enkä epäröinyt ollenkaan. Sitä pidemmälle emme menneet, emmekä ole menneet.
Olisin ehkä mennyt.. Ei, tiedän että olisin mennyt aikanaan.. Niin väärin kuin se onkin, tiedän sen.

Mutta asiat eivät mene aina niin helposti.
Tilanne muuttui radikaalisti.
Siitä kerron seuraavassa tekstissäni, nyt arjen askareet kutsuvat minua..